Etelä-Dakotassa sijaitsevan Mount Rushmoren graniittiin on veistetty Yhdysvaltain neljän kenties tärkeimmän presidentin George Washingtonin, Thomas Jeffersonin, Abraham Lincolnin ja Theodore Rooseveltin kasvot. Tällä kertaa Spielberg esittää hötkyilemättä tarinan Lincolnin loppuvaiheista.
Abraham Lincoln liittyi orjuutta vastustavaan republikaaniseen puolueeseen 1854 ja valittiin presidentiksi 1861. Tämä johti siihen että demokraattien hallitsema Etelä erosi Unionista ja perusti Konfederaation, jonka oli tarkoitus jatkaa orjuuteen perustuvaa talousjärjestelmää etelävaltioissa. Pian tämän jälkeen puhkesi verinen Yhdysvaltain sisällissota, sillä Lincoln halusi pitää maansa kasassa ja siinä sivussa lopettaa orjuuden Amerikassa.
Elokuva kertoo etupäässä siitä miten Lincoln ja muut orjuuden vastustajat onnistuivat saamaan perustuslain 13. lisäyksen läpi, joka olisi lakkauttava orjuuden Yhdysvalloissa. Tehtävä ei ollut helppo ja siihen vaadittiin uhkailua, kiristystä ja lahojontaa, mutta tarkoitushan pyhittää keinot. Toki orjuuden lakkauttaminen vaati myös satojentuhansien miesten henget, joten uhri ei ollut pieni. Nykyään toki tiedetään ettei rotujen tasa-arvo toteutunut vielä sataan vuoteen orjuuden lakkauttamisen jälkeen ja yhä tänäänkin (olkoonkin musta presidentti tai ei) järjestelmällinen rasismi nostaa niin Amerikassa kuin muuallakin päätään silloin tällöin. Täytyy toki tasapuolisuuden nimissä sanoa, että jenkkilässä värillisten yhteisöissä on paljon rakenteellista työttömyyttä ja jengirikollisuutta, mikä nyt ei ainakaan tänä päivänä auta vähemmistöryhmien asemaa rapakon takana.
Noh takaisin itse elokuvaan. Daniel Day-Lewis esittää elokuvan nimikkohenkilöä niin hyvin kuin voi metodi-näyttelijältä odottaakkin. Tommy Lee Jones taas äkäilee vanhana orjuuden vastustajana ja Gordon-Levitt puhkuu intoa vetää Unionin siniset niskaan. Spielberg kuljettaa tarinaa Clint Eastwoodmaisen verkkaisesti mikä ei sinänsä minua haitannut, mutta voin hyvin kuvitella varsinkin ei historiasta kiinnostuneiden tylsistyvän elokuvan aikana. Elokuva on siis hyvin dialogia-painottunut ja verinen sisällissota jätetään kummittelemaan taustalle. Joka tapauksessa historiasta kiinnostuneille tätä voi suositella katsottavaksi vaikka useammankin kerran.
