Patrick Solitano (Cooper) pääsee mielisairaalasta kotihoitoon vanhempiensa Pat sr.:n (De Niro) ja Doloresin (Weaver) luokse. Pat oli sairaalassa pahoinpideltyään vaimonsa Nikkin seksikumppanin. Pat tapaa ystävänsä järjestämillä kutsuilla Tiffanyn (Lawrence), jonka mies on vastikään kuollut. Tiffany tuntee Nikkin ja Pat haluaa saada kirjeen vaimolleen, vaikka pahoinpitelystä järkyttynyt nainen saikin lähestymiskieltoa miehelleen.
Erilainen lähtökohta romantiikalla maustetulle draamakomedialle. Mutta SLP ei päässyt kuitenkaan ihan sille tasolle mitä siltä odotin. Komiikka ei ole kovin hersyvää eikä muutenkaan toimi kuin ajoittain ja aina ei tiennyt olisiko pitänyt hymyillä vai ei. Draaman kaari jää varsin loivaksi ja kun romantiikan osuus on katsojalle jo pitkän matkaa tiedossa ennen loppua niin mitään vau-kokemustakaan ei koskaan pääse tulemaan. Jos ja kun mitään yllättävää ei loppuun saada, olisi sen voinut esittääkin ilman väkinäiseltä tuntunutta kliseistä itkua.
Sellainen leppoisa hyväntuulisuus, joka hyvästä draamakomediasta jää tunteeksi, ei tästä teoksesta nouse esiin. Hyvän tunteen puutetta edesauttavat elokuvan monet sivuhahmot, jotka ovat osin jopa outoja ja turhia. Simppelimpänä ja lyhempänä SLP olisi voinut toimia paremminkin. Keskittyminen päätarinan lisäksi Patin vanhempiin ja varsinkin isän vedonlyöntikuvioihin olisi varsin hyvin riittänyt.
Näyttelijöistä kovimmat vedot tekevät Cooper ja De Niro. Jälkimmäiseltä ei ole vuosikausiin nähty mitään noin hyvää suoritusta eikä olisi sivuosan oscarkaan ollut vääryys, sillä vanha patu vetää vielä paremmin kuin Waltz Djangossa. Lawrencen suorituskin ok, mutta vähän ihmettelen eikö tosiaan parempaa roolityötä naiselta viime vuodelta löytynyt.
Eihän tämä teemaltaan mikään perinteinen romanttinen hömppä ole, mutta lopputulemaltaan ei kuitenkaan siitä eroa oikeastaan muuten kuin normaalia paremmilla näyttelijöillä.
