Ensinnäkin täytyy todeta, että kun sokkona tämän Netflixistä valitsin ja 20 minuuttia oli kulunut, täytyi kaivaa IMDB esille ja katsoa ohjaaja. Hämmästys oli suuri, kun se ei ollut Roland Emmerich vaan joku Peyton. No, nimi muistiin, ettei ikinä tule hänen ohjaamiaan elokuvia uudestaan katsottua.
San Andreas on huonoin koskaan kokonaan katsomani elokuva. Se on niin huono, että kun olin lopettamassa sitä kesken, halusin kuitenkin jostain sairaasta syystä katsoa sen loppuun asti. Motivaationa ainoastaan se, että kuinka huono elokuva voi olla. Voi sanoa, että sillä saralla ei tullut mitään pettymyksiä: elokuva ei säästä katsojia miltään kliseeltä. Erikoistehosteet ovat sentään paikoitellen kauniita, mutta vain sitä. Tähän elokuvaan ei ole hirveästi kysytty vahinkomallintamisesta aihepiirin eksperteiltä mitään.
Kliseisyys on yksi juttu, mutta San Andreakseen on onnistuttu valitsemaan kliseevalikoimasta ne kaikkein hirveimmät ja lajissaan epärealistisimpaan kategoriaan kuuluvat. Joka ikinen pelastuminen on hiuksen hieno (kuolema vaani tietenkin sekunnin murto-osan päässä), vaikea tilanne kokee kesken kaiken seuraavan kertaluokan pahennuksen tilanteeseen, jne. Elokuvassa ei ole yhtään toimivaa jännitys-, saati yllätyselementtiä – joka ikinen kohtaus menee juuri niin kuin joskus aiemminkin elokuvan nähnyt ihminen voi olettaa.
Luokattoman surkean käsikirjoituksen lisäksi täytyy antaa oikein erikoisen iso peukku castingille. Ruudussa pidempään viihtyvistä naisista kaikki ovat tissibeibejä ja roolit tyhjyyttään kumuavia kuoria. Näyttelijöistä kaikki eivät ole surkeita, mutta käsikirjoittaja ei ole antanut mitään mahdollisuutta pelastaa mitään. Ottaen huomioon, että elokuvassa ollaan tekemisissä suurten ihmismassojen kanssa, on hahmoja hämmentävän vähän. Ilkeä isäpuoli, brittiveljekset ja avioeroperhe muodostavat ydinryhmän muiden ihmisten ollessa (verettömästi tietenkin, tämähän on K12 suuren yleisön houkuttelemiseksi teatteriin) liiskattavaa rekvisiittaa.
Elokuvan jälkeen mielessä olevan suoranaisen suuttumuksen – kuinka paljon katsojia voi oikein aliarvioida!? – ohella pyörii usein mieleen juolahtanut kysymys: onko katastrofielokuvista aina pakko tehdä niin kliseisiä ja huonoja? Tässäkin elokuvassa itse lähtöskenaario on mielenkiintoinen ja kauhistuttava, mutta kaikki sen jälkeen on tehty päin prinkkalaa. Liekö kalliin elokuvan suhteen kiusaus tehdä kaikki niin varman päälle, ettei floppausta varmasti tulisi? Tällä kustaan kyllä varmasti omaan nilkkaan, sillä kyllä suuri yleisökin nyt sentään jonkinlaisen tason haluaisi säilyttää.
Tätä elokuvaa voi suositella ainoastaan B-elokuvien ystäville.
