Sampo on venäläis-suomalainen elokuva, joka kertoo olennaisimmat asiat Kalevalasta. Tarinaa ei ole lainkaan vaikeaa seurata, etenkään jos tuntee Kalevalaa.
Ensimmäiseksi upea luonnonkuvaus sykähdytti, ja odotin elokuvalta huomattavasti enemmän. Kuitenkin jo ensimäisen kerran kun joku avasi suunsa, paljastui elokuva kalkkunaksi. Suomalaiset jolottivat jylhällä äänellä vuorosanansa kalevalanmitalla. Epäuskottava ja groteski puvustus ei auttanut asiaa. Tehosteet, niin äänitehosteet kuin kuvallisetkin, nostattavat hymyn kasvoille.
Vaikka luontoa kuvataan oikeasti hyvin, ei lavastus ole samalla tasolla. Eläinten kanssa käytetyt metsälavasteet ovat aika köyhiä, ja Pohjolan kallioistakin, massiivisuudestaan huolimatta, jää muovinen maku. Vaikka kuvausjälki onkin hyvää, ei se pääse rehentelemään monipuolisuudellaan, vaan on yksipuolista ja yllätyksetöntä maalailua. Musiikki on yllättävän hyvää ja sopii tunnelmaan.
Henkilöhahmot ovat mukavan, tai noh, liiankin karikattyrisiä. Louhi toi mieleen Bergmanin Kuoleman (Seitsemäs Sinetti). Myös Seppä ja Lemminkäinen olivat hauskoja hahmoja, muut jäivät hieman etäisiksi. Ylinäyttely ja hassu puheenparsi vain tehostavat kalkkunatunnelmaa.
Elokuvassa on selkeää ”suurtuotannon” makua, minkä huomaa valtaisista lavasteista ja tapahtumapaikoista, suureellisista teemoista (Kalevala) ja esimerkiksi käsittämättömästä eläinkavalkaadista: on suuria käärmeitä, tulisia hevosia, erilaisia lintuja, tanssivia karhunpoikasia yms…
Vaikka elokuva onkin esteettisesti jopa hyvä, ei sitä voi ottaa vakavasti. Sampo on kuitenkin suomalaisessa elokuvamaailmassa jotain erityistä, se tarjoaa aivan omanlaisensa, utuisen fantasiamaailman, jossa taotaan hevosia, vangitaan tuulet ja kaapataan aurinko, puhutaan puille ja kallioille ja käydään eeppisiä taisteluita. Kaikkia uskomattomia detaljeja mahdotonta luetella.
Sampo on melko perinteinen kokoperheen elokuva, lapset saavat ihmeteltävää ja aikuiset naureskeltavaa.
