Näitä vanhoja suosikkeja on mielenkiintoista tsekkailla vuosien jälkeen uudelleen. Kaksikymmentä vuotta näkyy tietty Harrisonin lärvän lisäksi osittain leffassa, mutta varsinkin jälkimmäisessä yllättävän vähän. Puhdas seikkailutuuttaus on kiitollinen genre ajanhampaan vaikutukselle, ja touhua katsoo ilman suurempaa tuskaa.
Ainoat karikot ovat leffakliseiksi muodostuneet asiat. Natsit on pyöreärillisiä pahiksia jotka puketuvat mustaan nahkatakkiin, ja osaavat sortaen puhua enkkua. Vuotava bensatankki aihettaa megaräjähdyksen ja erämaassakin tieltä syrjään kiilattu pahisexpresskuljetus päätyy turvalleen mutalammikkoon. No se niistä…jostakin kliseidenkin on saatava alkunsa.
Kadonneen aarteen metsästäjät saivat jatko-osansa ja liudan jäljittelijöitä. Samalla kaavalla tuli ilmestyi ihmeteltäväksi Vihreän timantin metsästystä ja muita vielä huonompia seikkailukohelluksia. Indiana Jonekset edustavat sitä parhaista osaa kastista. Harrison Fordin maneeritkin olivat vielä tuolloin uutuuksia.
Leffa haki paikkansa jonkinmoisena tien avaajana tyylisuunnalle ja oikeutetusti. Ohjaaja Steven Spielberg on tehnyt saman tempun muillakin elokuvillaan.
Ruoska lätkähtelee, kärmeet sihisee, rättipäät kiljuu ja Mooseskin inhoaa natseja.
Jalat pöydälle ja aivot narikkaan. Kyllä tätä kelpaa katella.
