Remake-kauhu. Tuo sanapari herättää allekirjoittaneessa armottomia antipatioita kahdesta syystä. Ensinnäkin nykykauhu ei alkuunkaan vastaa meikäläisen käsitystä siitä mikä on pelottavaa. Ja toisekseen remaket ovat yhdeksän kertaa kymmenestä täysin turhia tapauksia, joiden ainoa funktio on ottaa jokin suosittu ilmiö menneisyydestä, suorittaa sille näennäinen päivitys ja myydä se hyvällä hinnalla uudelle sukupolvelle. The Hills Have Eyes vuosimallia 2006 on juuri tällainen leffa. Kauhuelokuva, joka ei ole pelottava. Remake, jonka olemassaoloa on vaikea oikeuttaa.
Pläjäyksen peruskonsepti lienee kaikille tuttu. Tai ainakin niille, jotka muistavat Wes Cravenin 70-luvulla valmistuneen alkuperäisversion. Eli heitetään lomamatkalla oleva perusperhe keskelle murhaajamutanttien iloista illanviettoa. Ohjelmassa on mm. kannibalismia, raiskaamista ja lapsenryöstöä. Onko tämä pelottavaa? No eihän se ole, mutta se on sitäkin vastenmielisempää.
Ohjaaja Alexandre Aja sortuu siihen samaan sudenkuoppaan, johon niin monet lupaavat kauhuohjaajat tänä päivänä sortuvat. Elokuvayleisö on nykyään tottunut kaikkeen ja niinpä pelotteleminen vaikeutuu vuosi vuodelta. Ja kun taidot eivät riitä jännityksen luomiseen, niin sitten keskitytään luomaan oksettavia efektejä.
Aja on uskollinen originaalille ja Cravenin tavoin hän luottaa pelkistettyyn suoraviivaisuuteen ja sietämättömään sadismiin. Sinänsä ratkaisu toimii, mutta kun psykologinen aspekti puuttuu lähes täysin, niin jäljelle ei jää muuta kuin itsetarkoituksellista eksploitaatiomässäilyä. Yhteiskunnallisen sanoman sekaan survominen tuntuu lähinnä surkuhupaisalta, niin pahasti se jää visuaalisen verilöylyn jalkoihin.
Mielestäni tämän genren suurin ongelma on jo pitkään ollut se, että jumalatonta gorea pidetään kauhun synonyymina. Pelottavaa ei ole se, mitä näytetään, vaan se, mitä ei näytetä. Ja The Hills Have Eyes näyttää aivan kaiken. Ikävä kyllä.
nimimerkki: esimies
