Kolme äijää huijaa ihmisiä kimpassa ihan työkseen. Vaikka apajat tuntuvat aina jäävän hieman laihanpuoleiseksi niin eipä tarvi ainakaan tehdä kunnon töitä. Kaksi miehistä, Picasso (Basehart) ja Roberto (Fabrizi), ovat vasta suht. keltanokkia alalla, ja heille tämä on muutenkin pelkkä varikkopysähdys elämän suuressa F1-kisassa, mutta Augusto (Crawford) on porukan oikea vanha tekijä, ja niin sitä alkaa karaistuneinkin karpaasi kyseenalaistamaan elämää. Eikä tyttäreenkään törmäämisestä paljoa iloa heru kun heti on papan omatunto soimaamassa. Loppupeleissä sitten nähdään kuka saa ja kenelle annetaan.
Federico Fellinin leffoissa on kuulemma sitä jotain neorealismia. Jos allekirjoittanut on tajunnut ihan oikein, mitä se tarkoittaa, allekirjoittanut pitää siitä, pitää hyvin paljon. On nääs hyvää aivojumppaa itse leffan lomassa.
Ratto ja rappio sun muut tunnetilat esitetään mukavalla otteella, ja jos vielä sattuu pitämään suorasukaisesta kerronnasta, luvassa on plus-pisteitä. Ja jos korvasi onnistuu paikantamaan leffasta edes yhden kohtauksen, jossa Nino Rotan sävelet selvästi iloitsevat, voit toivoa jotain, on ne vaan niin harvassa.
Vielä mallina elokuvan sielunmaisemasta esitettäköön dialogi ”Pikkupiru ja enkeli huijarin pään sisällä”:
P: Mikäs se on se elämän tarkotus? Oiskos se se hedonismi?
E: Ei mutta, mites sitte sen avioliiton, perheen, työn tai Jumalan laita? Mikäs on niitte osuus saaliista? Älä kuule vaan ala pelleilemään niitten kanssa. Ne kostaa, jos ne kuulee, että sä vedät välistä.
P: Ääh, kehittää siihe vaan jonku juonen, ni ei ne mitään huomaa. Eihä osa niistä tuu ees mukaa keikoille.
E: Omapa on henkiriepus. Kettu! Ny pitää häippästä. Myöhemmin.
Toki voitaisiin em. keskustelun sijaan myös pelkistetysti todeta, että elämä on laiffia.
nimimerkki: Sappy
