Pakko myöntää, että tunteeni Puhdistuksen katsomisen jälkeen olivat todella ristiriitaiset. Toisaalta pidin leffaa sairaana, toisaalta vahvan vaikuttavana. Piti pari päivää oikein miettiä näkemäänsä ja suhteuttaa sitä Oksasen romaaniin.
Aivan, antamani (vain) kaksi tähteä johtuvat pitkälti siitä, että leffa ei pääse lähellekään kirjan tunnelmaa.
Toki elokuva on voimakas ja herättää katsojassaan tunteita. Myös rohkeudesta pitää antaa Jokiselle pisteet, sillä monikaan ei olisi rohjennut lähteä tekemään näin rankkaa elokuvaa näin rankasta aiheesta.
Mutta. Siinä, missä romaani rakentaa pikkuhiljaa pelon ilmapiiriä ja kahden naisen synkkää kohtaloa, elokuva lähtee mässäilemään rankoilla kohtauksilla. Ei toki liikaa, ettei leffalle lyötäisi K-18 leimaa, joka automaattisesti aiheuttaisi leffatulojen vähenemistä.
Vaikka Laura Birn tekee upean roolin nuorena Aliidena, ei tässä leffan päähenkilössä ole laisinkaan sitä syvyyttä mitä kirjan Liidessä. Sama koskee muitakin roolihahmoja, mutta silmiinpistävää se on tarinan päätähden kohdalla. Aliide on elokuvassa suoraan sanottuna eri ihminen kuin kirjassa.
Onko Puhdistus sitten huono elokuva? Ei. Se on itse asiassa hyvä suomalainen elokuva, eikä takuulla jätä katsojaansa kylmäksi. Harmi vain, että voimakkaat tunteet, joita elokuva herättää, ovat inho, kiusaantuneisuus ja pahoinvointi.
Kun leffaa vertaa natsien raakuuksista tehtyihin mestariteoksiin – esimerkiksi Pianistiin ja Schindlerin listaan – niin erona ovat ne toivoa ja helpotusta antavat hetket, jotka Puhdistuksesta puuttuvat. Samoin väkivallan kuvaamisessa on suuri ero, sillä Puhdistuksen rankka tunnelma perustuu pääosin muutamaan oksettavaan kohtaukseen, joissa naisten raiskaukset ja alistaminen tehdään katsojalle turhankin yksityiskohtaisesti selväksi. Taitava ohjaaja antaisi vain viitteet tapahtumista ja jättäisi loput katsojan mielikuvituksen varaan – kuten Oksanenkin tekee kirjassaan. Leffa ei ole floppi, mutta Oksasen romaani olisi ansainnut paljon, paljon enemmän.
