Terroristit ovat vallanneet Eiffel-tornin ja uhkaavat asentaa sinne pommin. Kun Superman kuulee Loisin olevan tekemässä tilanteesta juttua, rientää hän vauhdilla apuun. Loisin pelastuttua tornissa oleva hissi, mukanaan pommi, saa luvan lähteä avaruuteen… valitettavasti siellä pommin räjähdyksestä aiheutuva aalto rikkoo Supermanin isän Jor-Elin vangitseman Krypton-kolmikon ikkunamaisen vankilan ja vapauttaa nämä. Vierailtuaan muun muassa kuussa, kolmikko saapuu maahan Supermanin tasoisten voimien kera…
Täytyy kyllä sanoa, että melkoinen pettymys tämä on ensimmäisen Supermanin jälkeen. Kaikki on huonompaa – tai no mikään ei ainakaan ole parempaa. Zodissa ja kahdessa muussa Kryptonin pahiksessa olisi ollut mahdollisuudet vaikka minkälaisiin pahuuden tuojiin. Valitettavasti kolmikko tuntuu lähinnä pöhköiltä kuin mitkäkin juntit Zodin toistaessa ”polvistu eteeni” -mantraa kuin joku papukaija.
Toimintakohtaukset ovat paikoin – oikeastaan suurimman osan ajasta – pökkelöitä. Vaikuttaa siltä, ettei Lesteriltä toiminnan ohjaus oikein luonnistunut. Myös erikoistehosteet ovat huonommat kuin ensimmäisessä elokuvassa johtuen ehkä elokuvan erikoisesta taustasta ja tätä myöden rahasta…
…mistä päästäänkin siihen, kuinka paljon elokuvamaailma saattoi menettää, kun Donner vaihtui Lesteriin erinäisten asioiden seurauksena. Puolestaan tämän seurauksena ensimmäisen Supermanin leikkaaja Stuart Baird kieltäytyi kakkosen pestistä ja musiikkiwelho John Williamskin siirtyi muihin projekteihin.
Asia on huomattavissa leikkauksessa aivan selvästi, sillä Superman II tuntuu monesti pomppivan sinne tänne ilman sen kummoisempaa päämäärää saati punaista lankaa. Tuntuu jopa kuin elokuvassa olisi kolme loppua – ja silti yksikään ei tunnu olevan kunnollinen kliimaksi.
Ken Thorne sai sentään käyttää Williamsin sävellyksiä musiikin pohjana ja suurimman osan ajasta Superman II:n sävelet ovatkin ensimmäisestä osasta tuttuja. Paikoin on toki pitänyt luoda variaatioita, mutta nämä eivät valitettavasti ole järin muistettavia.
Elokuvan pelastus on sentään se, että edellisestä osasta tutut hahmot eli heidän näyttelijänsä tekevät laadukkaat näyttelijäsuoritukset – Hackman mukaan lukien, vaikka ohjaajan vaihduttua hänen roolinsa jäikin todennäköisesti ajateltua pienemmäksi.
Ensimmäinen Superman sai hymyn huulille huumorillaan, mutta tässä sekään ei camp-maisuudellaan oikein nappaa ja jostain kumman syystä sheriffiksikin on pitänyt ottaa mukaan muutamasta Bondista tuttu Clifton ”J. W. Pepper” James…
Paikoin Superman II äityy jopa tylsäksi. Onneksi vuonna 2006 julkaistiin Richard Donner Cut siitä materiaalista, mitä oli tallessa ja mitä pystyi käyttämään mahdollisimman alkuperäisen vision luomiseen. Täytyy katsoa se joskus ja toivoa parasta. Mutta tälle tovin pohdinnan jälkeen vain 2,5 pojoa.
