Mitä siitä syntyy, kun leffa-alan kaksi kuulua coolistelevaa kauhukakaraa yhdistää voimansa? Tuoreemmiltaan voisi vastata, että tuloksena saadaan yhdistelmä Planet Terror/Death Proof, tavallaan myös viittaus segmenttileffaan Neljä huonetta toimisi, mutta vastaukseksi käy myös parin tyystin erilaisen genren välillä tasapainotteleva Hämärästä aamunkoittoon.
Hämärästä aamunkoittoon on selkeästi niitä leffoja, joihin kehittyy nopeasti viha-/rakkaussuhde. Sen, minkä elokuva voittaa Tarantinolle (käsikirjoittaja/näyttelijä) ja Rodriguezille (ohjaaja) tyypillisessä hallitussa ilmapiirissä ja tiukka-asenteisessa sanailussa, se myös menettää lopun vähemmän hallituissa ja tylsiksi käyvissä tunnelmoinneissa. Oikeastaan on oikeutettua sanoa, että kun Salma Hayek on seksitanssinsa tanssinut ja ensimmäiset pari toimivaa lahtausta nähty, niin jotenkin sitten vain toistellaan goren merkeissä itseään. Itseään. Itseään. Itseään. Ja vielä hämmentäväksi käyneissä puitteissa.
Hämärästä aamunkoittoon –leffaa syytetään yleensä siitä, että Tarantino todistaa karismaattisten tähtien rinnalla näyttelemiskykyjensä puutteen, mutta ainakaan Arsia Q-tyyliin vedetty suoritus ei ole koskaan haitannut, pikemmin miellyttänyt. Ehkä Tarantino ei osaa näytellä muuta kuin itseään, mutta tällaiselle Tarantinon näköiselle leffallehan se passaa paremmin kuin hyvin. Kyllä Harveyn, Georgen ja Julietten kelpaa siinä rinnalla vetää sitten ”ammattitaidolla”. Muuten leffan onnahtelevassa kokonaisuudessa on nähtävissä jotakin ”ammattitaidon puutetta”, jota yritetään paikata poikamaisella innostuksella omaan (inside-)juttuun. Paikkaus onnistuu kolmen tähden edestä, mutta (leffa)tähtien eteen ponnahtelevat roskaleffaviitteet ja -tarinakäänteet kyllä pistävät myös vihaksi. Noh, ainakin väkeä pistetään lihaksi. Joillekin moinen riittää.
