Vuoden 1943 versio Oopperan kummituksesta ei ole kaikkein kuuluisimpia eikä edes arvostetuimpia versiointeja, mutta mukavasti toista tuhatta näyttelijää työllistänyt massiivinen projekti jaksaa viihdyttää. Jopa niin, että ajan pieksemässä Universal Monster -boksissa technicolor-väreihin puettu ”kauhupätkä” ansaitsee oman rankinginsa sangen korkealta.
Kauheaksi, saati kunnon kauhuksi, Phantom of the Opera eli Suuren oopperan kummitus ei ylly missään vaiheessa. Mutta ei se haittaa. Kauhunpuute korvaantuu pienellä romanttisella otteella ja vahvalla dramaattisella ilmaisulla. Pariisin oopperan käytävillä hiipivä herra Claudin kärsii sen verran kovasta fiksaatiosta nuorta oopperatähteä kohtaan, että outolinnun tarina vie katsojan mukanaan.
Elokuva sisältää monta pitkää musiikkikohtausta, jotka tarjoavat oivan sauman kuunnella komeaa oopperasoundia. Lisäksi on mahtava huomata, kuinka kymmenessä vuodessa Hollywoodin näyttelijätyö on ottanut jättiaskeleen kohti parempaa. 1930-luvun koominen sönkkäys ei ole kokonaan poissa, mutta paljon lähempänä ollaan jo sitä, jonka 2000-luvun ihminen kokee tutummaksi. Tosin toisille tämä seikka (kuten mustavalkoisuuden puuttuminenkin) tarkoittaa tietyn nostalgisen osan puuttumista.
Oopperan kummituksen juoni on vähintäänkin klassikko, ja tällä kertaa jännätään, että kuka saa omakseen satakielen lailla laulaa luikauttavan Christine Dubois’n (laulajatähti Susanna Foster). Britti Claude Rains vetää osansa kasvot ruvella ja herrasmiehet Eddy & Barrier kilvoittelevat neidin hurmaavasta hymystä tosissaan. Siinä välissä lauletaan ja parikin Oscaria ansainnut puvustus- ja lavastuspuoli loistaa upeana. Loppu todella on töksähtelevä kuin humalaisen missin puhe, mutta Suuren oopperan kummituksen jälkeen voi hyvillä mielin painua tsekkaamaan vielä mahtipontisemmin jylläävää Schumacherin tuoretta näkemystä.
