Omena putoaa on 50-luvun alussa ilmestyneen Vaala-Waltari -elokuvatrilogian toinen osa. Vuotta aikaisempi Gabriel, tule takaisin oli yleisö- ja arvostelumenestys, joten uudelle yhteistyölle oli selvästi tilausta. Gabrielin tapaan Vaala on tehnyt tämänkin elokuvan Waltarin näytelmälle uskollisesti. Puhtaana näytelmäelokuvana tämä on suomalaista parhaimmistoa. Elokuvan alussa nähdään koiraa ulkoiluttava Mika Waltari, joka tuo läsnäolollaan katsojalle heti fiiliksen, että nyt on luvassa laatukirjoitettua tavaraa. Waltari, Wuolijoki ja Linna kamppailevatkin tasapäisesti siitä, kuka kirjailija on jättänyt lähtemättömimmän jäljen Suomen elokuvahistoriaan. Heillä kaikilla on omat vankkumattomat kannattajapiirinsä. Itse en pystyisi valitsemaan, kuka heistä on vaikuttanut minuun eniten.
Elokuva kertoo suuresta teollisuuspampusta (Valtteri Virmajoki), jonka tytär on kuollut ja melankolisuus täyttää vanhenevan miehen elämän. Rikkautta on, mutta onnea ei näy. Tyypillisellä aamukävelyllään hän näkee tytärtään muistuttavan nuoren naisen, joka on hukuttautumassa veteen. Teollisuuspamppu pelastaa hänet ja mieltyy naiseen kuin omaan tyttäreensä. Hukuttautuminen on kuitenkin ollut pelkkä juoni. Naisella on ollut tarkoituksena päästä lähelle rikasta vanhaa miestä ja lypsää häneltä rahaa köyhälle perheelleen. Nuori nainen on siis huijari, mutta myös häntä on vedetty höplästä. Koko elämänsä ajan hänelle on nimittäin uskoteltu, että hänen isänsä on rohkea merimies, joka on seilannut seitsemää merta ristiin rastiin. Tosiasiassa isä on istunut vankilassa, josta hän nyt palaa monen vuoden jälkeen takaisin kotiin. Mukanaan hänellä on sellikaveri nimeltään Ventti-Ville, jonka hän esittelee merimieskaverinaan. Omena ei ole siis kauaksi puusta pudonnut. Näistä aineksista luodaan tällä kertaa pienimuotoinen rikoskomedia, jonka sisällä piilee lämmin sydän.
Toini Vartiainen esittää pääosassa nuorta, kaunista ja naiivia Ilonaa. Isän osassa on retee Reino Valkama, joka kuului vanhojen kotimaisten elokuvien käytetyimpien koomikoiden joukkoon. Nykypäivänä Valkama on valitettavasti jo miltei kokonaan unohdettu näyttelijäpersoona. Tauno Palo esittää sellikaveria eli Ventti-Villeä. Ventti-Villen rooli on erilaista ja ennennäkemätöntä Paloa. Yleensä Palo joutui tyytymään hyvin yksiulotteisiin rakastajan rooleihin, joissa tunne esitettiin rankasti yli, käyttäen äärettömän dramaattista äänenvärinää. Palo taisi olla jopa hieman turhautunut näihin simppeleihin ja samaa ideaa toistaviin elokuvarooleihinsa. Ventti-Villen osassa Palo sai sitten balsamia haavoihinsa ja pääsi nauttimaan kunnolla. Kyseessä on hyvin pienieleinen rooli, jonka Palo rakentaa taitavasti pienillä eleillä. Pelkillä silmänliikkeillään hän saa rakennettua roolistaan hermostuneen ja vilpillisen pikkurikollisen karikatyyrin. Palo itse oli erityisen ylpeä juuri tästä osastaan, joka tuotti hänelle myös Jussi-patsaan.
Hauskinta tässä elokuvassa on Senni Niemisen esittämä Anderssonska, joka asuu Ilonan naapurissa samaisessa köyhälistökorttelissa. Hän on persoonaltaan ja ulkoiselta olemukseltaan aika räävitön tapaus. Ennen vanhaan ihmisten huulilla kulkikin mainoslause, jossa tiedettiin kertoa, että yhdeksän kymmenestä filmitähdestä käyttää Lux-saippuaa ja se kymmenes on Senni Nieminen. No eipä hän mikään missi ollut, mutta penteleen hauskaa läppää siltä irtosi. Sennikin muuten nappasi tästä roolista itselleen Jussin.
Elokuvan tarina on pantu kokoon melko mustavalkoisesti asetellen, mutta homma pysyy hyvin paketissa. Rikkaus-köyhyys, nuoruus-vanhuus, totuus-valhe jne. – näitä vastapareja Waltari viljelee näytelmässään ja yrittää selvittää kumpi on parempi. Lopulta tietenkin päädytään moraalisesti korrekteihin vaihtoehtoihin ja kompromisseihin, mutta lopputulosta edeltävä säpinä on mielenkiintoista katseltavaa. Waltarin kirjoittamana rikoskomediana tästä tulee aavistuksen verran mieleen Palmu-elokuvat. Tämä ei tosin ole yhtä mullistava kokemus kuin niiden katsominen, mutta selvästi on havaittavissa, että samansuuntainen tyyli on hakusessa.
Täytyy myöntää, että lähtökohtaisesti en itsekään ollut hirveän innostunut tästä elokuvasta. ”Omena putoaa” ei nimenä kalskahda korvaan kovin vetovoimaisesti. Lisäksi elokuvassa seikkailevat Ventti-Ville, Perämies-Jaska, Murto-Kalle ja Viski-Vihtori kuulostavat todella lapsellisilta roolinimiltä, jolloin automaattisesti syntyy mielikuva kotimaisesta puskafarssista. Siitä ei kuitenkaan ole kyse. Tämä on nokkela ja hyvällä dialogilla höystetty komedia, joka repii aiheensa oikeista ja aidoista asioista. Ajankuva voi olla vanhentunut, mutta elokuvan ihmisissä piilevät ominaisuudet ovat edelleen ajankohtaisia.
nimimerkki: mauge