Jenkkifutisvalmentaja Harold Jones (Harris) ottaa siipiensä suojaan jälkeenjääneen James Robert Kennedyn alias Radion. Radiosta tulee samalla lähtemätön osa Jonesin jalkapallojoukkuetta ja hänen olemuksensa lämmittää lopulta koko pienen Andersonin pikkukaupungin asujakuntaa.
Tämä on realistisesti toteutettu tositarina nuoren mustan miehen vaikeasta elämästä, joka saa suuremman tarkoituksen jalkapallon kautta. Vaikka leffan juoni kulkeekin viitteellisesti jenkkifutiksen parissa, niin kyseessä ei ole urheiluelokuva vaan puhdas draama. Elokuvan dynamona on Harriksen ja Goodingin sympaattiset tulkinnat, jotka vaikuttavat erittäin realistisilta. Varsinkin Gooding on pystynyt muuntautumaan todella hyvin. Kun vertaa tätä suoritusta esim. Oscar-palkinnon tuoneeseen Jerry Maguire -elokuvan roolisuoritukseen, niin ei uskoisi, että kyseessä on sama näyttelijä…niin paljon nuorekkaammalla olemuksella hän on tässä liikkeellä. Mukana näyttelijäkaartissa on myös liki kymmenen vuoden tauon elokuvista pitänyt Debra Winger. Hän ei kuitenkaan pääse loistamaan Jonesin vaimon roolissa.
Leffan lopussa oikeastikin nähtävä James Robert ”Radio” Kennedy on siis olemassa oleva henkilö, joka sai lempinimensä siitä, että hän kantoi pienestä saakka mukanaan radiota, johon hän tunsi vahvaa viehtymystä. Joitakin kohtia todellisuudessa tapahtuneista asioista on vääristelty ja tieto siitä häiritsee hiukan katsomiskokemusta.
Monet sanovat tätä katsojia kosiskelevaksi ja vaikeilla aiheilla leikitteleväksi saippuadraamaksi. Joskus kuulee jopa sanottavan, että tämän elokuvan ns. inspiroiva tarina on täynnä jeesustelevaa ilosanomaa ja kliseitä. Itse kuitenkin olen enemmän kuin mielissäni siitä, että näitä persoonallisia tarinoita oikeista ihmisistä tuodaan suurtenkin studioitten kautta julkisuuteen. Radio on pieni sympaattinen elokuva, joka tuo paljon iloa katsojan sydämeen. Ymmärrän kuitenkin niitäkin kyynikoita, jotka tämä saa raivon partaalle.
nimimerkki: mauge
