Aluksi sanottakoon että pidän kovasti 80-luvun leffatuotoksista, sillä mielestäni silloin osattiin kunnolla itseironian jalo taito. Lisäksi ihailen 80-luvulla suunnattomasti ”vain taivas on rajana” -asennetta, ja sitä, ettei elokuvilla ollut välitöntä pakkoa täyttää jotain tiettyä muottia. Nykypäivänä tuntuu siltä, että elokuvakulttuuri ottaa itsensä kuolemanvakavasti; itseironia ja huumori ovat kadonneet, ja pääasia elokuvien tekemisessä on raha ja mediaseksikkyys. Tämä ei tietenkään päde kaikkiin nykyajan elokuviin, onhan paljon poikkeuksiakin, mutta yleisesti ottaen näen asiat niin.
Ymmärtääkseni Lost Boys oli aikanaan todellinen hittielokuva. Silti jos sitä vertaa nykyisiin nuorten hittielokuviin on ero suunnaton. Nykyajan nuorille tarkoitetut kauhuelokuvat ovat jollakin tapaa muovisia ja liian kehitettyjä. Pidän Lost Boysin rosoisuudesta, joka mielestäni tekee elokuvasta eläväisen ja realistisen oloisen. Lisäksi Lost Boysin veijarimainen kuvaus on samalla hauska ja mukaansatempaava. Eihän koko elokuva tietenkään ole yhtä siloiteltu ja tuotettu kuin aikamme elokuvat, mutta mielestäni se on vaan eduksi tehden asiasta uskottavan ja mielenkiintoisemman.
Näyttelijätkin tekevät mielestäni ihan kohtuulliset roolisuoritukset. Kliseiset efektit ja dialogi tosin pistävät välillä naurattamaan, mutta näidenkin lävitse paistaa roolihahmot ja heidän selkeät luonteensa. Elokuvan loppuratkaisu ei yllätä tai liiemmin kauhistuta, mutta isoisän murjaisema vitsi leffan lopussa pisti kyllä hymyilemään. Mielestäni tämä vitsi oli osuva lopetus tälle elokuvalle – vaikka ympärillä on vampyyrinraatoja ja myllätty talo, aina on aikaa vitseille – ei kaikkea pidä ottaa niin vakavasti.
