Leffa kuvaa suomenruotsalaisen ökysuvun vaiheita 60-luvulta 90-luvulle. Bexarin perheen elämästä ja varallisuudesta nautiskelimisen meininkiä sekoittaa progemusaan hurahtanut puberteetin jo kokenut esikoispoika. Isä ei oikein saata ymmärtää miksi Jethro Tull ja muut ajan vaihtoehtoilmentymät vievät voiton varakkaan tulevaisuuden suunnittelulta ja siihen valmistautumiselta.
Tarinan päähenkilö on Riku joka jumaloi isoveljeään ja isäänsä. Aika etenee, Riku huomaa olevansa mies ja tämän täytyy saada elämä haltuun. Lapsuuden esikuvat romahtavat toinen toisensa jälkeen. Suku sen kun porskuttaa ja jälkikasvuakin alkaa sikiämään.
Pläjäys on sanalla sanoen upea. Meininki on tyylikästä ja ammattitaidolla vedettyä kautta linjan. Jos jollekin skoolataan niin tehdään se kuvaajalle. Ruåtsinkielisyys ei sinänsä ärsytä Pohojanmaan poikaakaan. Leffan mieltää kyllä ”suomalaiseksi” varsinkin kun mukana on TV:stä tuttuja kasvoja (Petelius, Franzen). Molemmat heput vetävät loistoroolit. Peteliuksen apuva-mies ei käy edes mielessä niin vakuuttavaa äijän esitys on perheen jääräpäisenä päänä. Veljeksiä esittävät päästarat ovatkin jo hiukan tuntemattomampia tapauksia, mutta heistä tullaan nähdyn perusteella varmasti kuulemaan vielä jatkopeleissä.
Ajattelin että leffan nimibiisi olisi Aholan Kallen kylmiä väreitä aikaansaava ”Leijat Helsingin yllä” vaikka sitten ruotsiksi, mutta näin ei ollut. Tämä oli ainoa pettymys leffassa.
Extrat paljastavat sivistymättömyyteni. En tiennytkään että Pirkka-Pekka on syntynyt Torniossa.
