Urheilu ja rakkaus ovat kummatkin parhaimmillaan täynnä yllätyksiä. Sen sijaan urheilua ja rakkautta yhdistelevässä Wimbledonissa yllätyksellisyys loistaa poissaolollaan. Perusaineksilla kootaan silti keskiverto romantiikkapläjäys.
Viimeistä tennisturnaustaan läpikäyvän ja vuosia alisuorittaneen brittiveteraanin (Bettany) sekä nousevan lupauksen (Dunst) tiet risteävät kuulun Wimbledin Grand Slamin paineiden keskellä. Ja mitäpä muuta siitä seuraisi ellei orastavaa rakkautta ja lempeitä ”urheiluharjotteita” varjelevan tenniskoutsi-isän selän takana.
Urheiluviitekehys on vain (halpa) tekosyy ujuttaa kaksi Holly-mittapuihin täydellisesti sopivaa ihmistä uiskentelemaan rakkauden verkossa – tai tässä tapauksessa lyömään sitä kanssakäymisen palloa yli kimurantin suhdeverkon. Ja eihän se ässänä perille mene. Ei sitten niin millään, mutta lopussa kiitos seisoo…?
Wimbledonin kohdalla haiskahtaa pahasti siltä, että joku nuoruudessaan Rockyn (Jou, Adrian, I love you!) huolella katsellut tuottajasetä on kuvitellut romantiikan toimivan ansana naisille ja urheilun intensiteetin loukkuna miehille, mutta unohtanut siinä sitten kummatkin ansalankavirittelyt puolitiehen. Urheiluanniksi käyvät lähinnä koomisesti leikatut vauhtipätkät ja tunnepuolikin jää pahasti parin otoksen varaan. Vaan myönnettävähän se on, että kummatkin osa-alueet toimivat niinä harvoina hetkinään oivasti ja näyttelijät tekevät kaikkensa tenniskliseiden keskellä. Kirsten Dunst pääsee söpöilyroolinsa lomassa muistuttamaan, että hänellä alkaa olla plakkarissa ihan sievä pino onnistuneita suutelukohtauksia.
