Maamme elokuvateollisuuden mittakaavassa on jokseenkin harvinaista, että samaa tarinaa filmattaisiin useammin kuin kerran. Väinö Linnan romaanitrilogiaa, Täällä Pohjantähden alla, elokuvattiin ensimmäisen kerran yli 40 vuotta sitten. Tuntemattoman sotilaankin filmille saattanut Edvin Laine ohjasi tuon rankan teatraalista näyttelemistä ja silloista nykyhetkeä niin lavastuksessa kuin puvustuksessa henkineen järkäleen. Kolhosti sommiteltujen kuvien taustalla soi sittemmin suomalaisten hääjuhlien ikihitiksi muotoutunut Akselin ja Elinan häävalssi. Eikä se ole ainut asia, mikä Laineen elokuvassa on hyvää. Väinö Linnaa on kiittäminen mielenkiintoisesta tarinasta, jonka hahmot koskettavat suomalaisia tuttuudellaan.
Monille ainakin vähän vanhemman polven katsojille Edvin Laineen eli Iepin elokuva edustaa suurta kokemusta. Sitä on jaksettu ylistää, mutta uuteen versioon on suhtauduttu varauksella heti siitä päivästä, kun Sibelius- ja Rentun ruusu -leffojen ohjaajan tiedotettiin tarttuneen Linnaan. Vaikka kyseisen ohjaajan aiemmat tuotokset ovat kiinnostaneet kansan syviä rivejä, kriitikot ovat tekeleitä riekkuneet. Minkä sille mahtaa, jos elokuvasta paistaa läpi, että sen ohjaaja seuraa kansanviihdyttäjän sydäntään. Oleellisin kysymys nyt onkin, seuraako hän sitä myös Täällä Pohjantähden alla -versioinnissaan?
Koskelan torpparisuvun vaiheita 1800-luvun lopusta 1900-luvun alkuun seuraava elokuva näyttää, miten vähällä voi päästä pitkälle. Alussa vailla varsinaista nimeä kulkeva torppari Jussi (Tuorila) vuokraa suon. Linnan tekstissä Jussi on miltei raamatullinen hahmo, joka luo (liki) tyhjästä lapsilleen kodin ja elinkeinon. Kun työ on valmis, hänestä on tullut Koskelan isäntä. Hänen poikansa Akseli, Aku (August) ja Aleksi jatkavat isänsä perintöä. Elo olisi melkeinpä auvoista ja ihanaa elokuvan näyttämissä kesäisissä maisemissa, mutta maanomistajat pitävät köyhät torpparit ahtaalla. Kun luonnollinen poistuma vaihtaa Koskelan vuokraisännäksi nyhverön kirkkoherra Salpakarin (Björkman), torppariperheen taksvärkkipäivät lisäänytvät ahneen rouva Salpakarin (Järnefelt) tahdosta. Lopulta köyhällistön yleinen kyykyttäminen synnyttää Koskelankin kotipitäjässä työväenliikkeen. Maltilliset puhujat, kuten oppineen kuuloinen räätäli Halme (Nousiainen,) yrittävät hieroa sopua työväen ja tilanomistajien välille. Lopulta tulehtunut tilanne purskahtaa kuitenkin sisällissodaksi, johon Koskelankin pojat joutuvat, Akseli (Koivula) etunenässä vanhimpana. Jo Linnan alkuperäisteksti on kotimaamme historiankulkua seuraavana mielenkiintoinen. Koskelat, Laurilat, Salpakarit ja muut ovat kaikki lisäksi luonteiltaan perin suomalaisia. Melko varmasti jokainen on törmännyt esimerkiksi sukujuhlissaan yhteen kiehkuraisesti jaarittelevaan halmeeseen, tai vähän mutta asiaa sanovaan ja ahkerasti puurtavaan koskelaan, puhumattakaan pikkutunneilla kostoksi pyllyään vilauttavasta laurilaiskasta.
Timo Koivusalo on jäljentänyt trilogian hahmogallerian elokuvaansa kansantuntijan pieteetillä. Hän ei yritä karnevalisoida Linnan värikästä hahmojoukkoa, vaan kuvaa näitä rakkaudella. Pienemmissäkin osissa nähdään ammattinäyttelijöitä, esiintyjiä, jotka osaavat näyttää ja kuulostaa kuvissa siltä kuin olisivat ikänsä puristelleet lehmän tissejä ja levittäneet lantaa pellolle hevospelillä. Uskottavaa on myös se hämmennys, kauhu ja tuskainen viha, jonka sisällissota näiden ihmisten olemuksiin tuo. Paatos on silti poissa, elokuva ei laahaa. Tapahtumat seuraavat toistaan jäntevällä rytmillä ja kansanomaiset hahmot kutittelevat välillä yleisön hörähtelemään. Akselin ja Elinan häävalsiin ihastuneitakaan ei petetä. Vaikka uudessa elokuvassa on uusi musiikkiraita (säv. Jaakko Kuusisto), Heikki Aaltoilan tuttua sävellystä ei ole hylätty.
Täällä Pohjantähden alla on ehdottomasti elokuva, johon Koivusalo-tuotannoista pitävän on helppo ihastua. Mutta se on myös elokuva, josta kriitikko voi todeta, että Koivusalo on kehittynyt elokuvantekijänä. Paljon on tässäkin versiossa kiittäminen silti Linnan alkuperäistekstiä. Mutta Koivusalo tiimeineen on onnistunut tekemään Laineen versiota kerronnallisesti sujuvamman ja realistisemman oloisen elokuvan. Toki tässä kaksiosaisen elokuvallisen mammutin ensimmäisessä osassa on joitakin seikkoja, jotka saavat kriitikon vääntelehtimään. Esimerkiksi erään kohtauksen lopussa kamera kohdistuu pihalla seisovaan kuttuun, tehden eläimestä kuin erään tapahtuman kommentaattorin. Vitsi on niin löysä, ettei tämän tason elokuvassa sellaista toivoisi näkevänsä. Sen sijaan olisi ollut tärkeämpää näyttää vaikkapa, mitä tapahtui sille heitukalle, joka antoi kaikille? Hänen tarinaansa pedataan, mutta tuo peti jätetään sitten sijaamatta kuin sillä ei olisi mitään merkitystä ollutkaan. Epäkohtana voi myös pitää sitä, että Akseli Koskelaa esittää jo hyvin nuorelta iältä yli 40-vuotias näyttelijä. Hän kyllä itse eläytyy osaansa taitavasti, mutta saa katsojan miettimään, miksi hänestä ei ole yritettykään tehdä nuoremman näköistä? Tuntuu erikoiselta, että Akselin kasvoissa näkyy elämänkokemusta jo ennen kuin hän osoittaa sitä varsinaisesti saaneensa.
Hassua kyllä, Edvin Laineen Pohjantähdestä mieleeni ennen uusintakatselua ei ollut painunut oikeastaan mitään. Pitkään ainut elävä muistikuvani trilogiaan liittyen oli Koivusalon tapaan tee-se-itse -elokuvamiehenä kunnostautuneen Spede Pasasen filmografiasta. Elokuvassa Pähkähullu Suomi (1967) maamme edesmenneisiin näyttelijäsuuruuksiin kuuluva Veikko Sinisalo kuokkii riehakkaasti maata Suohulluna Pähkänä kuin Koskelan Jussi. Timo Koivusalon Täällä Pohjantähden alla jättää ongelmineenkin sellaisen kutinan, että tästä uudesta versiosta voisi muistaa kohtauksia yhtä elävästi. Jatko-osaa on näin ollen ilo odottaa.
