Pahan riivaaman penskan maailmalle esitellyt Manaaja oli sen verran kuumaa kamaa (vielä) 70-luvulla, että jatko-osaa piti pukata ulos, vaikka aineksia siihen ei ehkä enää ollutkaan. Maailman pahimmasta murrosiänkriisistä kärsinyt Linda Blair piti vain saada takaisin ruutuun.
Ja kun pakolla väännetään, tulos on yleensä sen näköistä. Näin myös Manaaja II:n tapauksessa. Mutta ei suinkaan niin kliseistä ja sekavaa kakkaa kuin sen yleensä väitetään olevan. Monilla osa-alueilla (mm. Ennio Morriconen score) leffa jopa hipaisee oudosti kulttimainetta nauttivan edeltäjänsä tasoa. Itse en mainitsisi sanallakaan maailman huonoimmasta leffasta, yksinkertaisesti tasapaksusta wannabe-jatkiksesta.
Ja mikä sitten on muuttunut niiden päivien, kun Reagan-rukka piti köyttää sänkyyn, jottei käytös kauhistuttaisi tavallisia pulliaisia? No, ainakin Linda Blair, tai siis Regan on kasvanut naisen mittoihin ja pällistelee ympärillä kiehuvaa pahan verkkoa hämmentyneenä. Yksi lensi yli käenpesän –leffan tuimana hoitajatätinä paremmin tunnettu Louise Fletcher pelastaa paljon hypnoosikoneen (sarkasmia henkien: nerokasta!) käyttäjänä, vaikkei missään järjenjättiläisten kirjoittamassa roolissa olekaan. Jotenkin hahmon nimi ”tri Gene Tuskin” kuulostaa suomalaisnäkökulmasta juuri niin hyvältä kuin roolikin.
Manaaja II: Luopion parhaimmiksi puoliksi on laskettava loppupuoliskon myyteillä ja todellisilla manauksilla pelailu. Eikä Syvän joen ohjannut John Boormankaan (joka muuten yritti päästä Manaaja II –pestistään irti kaikin keinoin) ole aivan turha jässikkä, vaikkei vuosikausiin mitään kunnollista ole tehnytkään.
Manaaja II: luopio, tuttavallisemmin Luoppis, on heikko, vaan ei sentään samaa pohjahuttua kuin useat vaisuimmat (kauhu)pätkät, sanoo Arsi ja väittää katsovansa Isä Lamontin (R. Burton näyttelee tiettävästi suurimman osan kohtauksista vahvassa humalassa) seikkailun pahassa, pahassa Afrikassa vielä toistamiseenkin. Siellähän saattaa vaania vaikka Pazuzu, demoneista kurkoin!
