Jos sai jo Hitman-pelisarjan ensimmäinen osa kriitikot hihkumaan riemusta ja kukkahattutädit ulvomaan kauhusta, saa peliperheen pohjalta räpelletty elokuva katsojansa lähinnä kiemurtelemaan vaivautuneesti.
Elokuvan suurin ongelma ei ole melko kliseinen juoni, vaan juuri koko Hitman-pelisarjan syvimmän olemuksen hylkääminen ja panostaminen toimintaan, joka välillä äityy suorastaan typeräksi, mistä esimerkkinä naurettava wakizashimittelö pukupalkkamurhaajien täyttämässä junavaunussa. Toimintakohtaukset ovat kyllä näyttäviä, mutta ne eivät oikein istu Neljäseiskan hyytävän ammattitaitoiseen alkuperäishahmoon, jonka käsissä kuolee vain ja pelkästään kohde. Nyt ukkoa lakoaa autolasteittain eikä mistään hienovaraisuudesta ole tietoakaan. Pidemmän päälle toiminta käy puuduttavaksi ja pakka leviää lopullisesti elokuvan loppumähinässä, jossa on automaattiasetta, kranua ja rynnäkkökopteria vähän liiankin kanssa.
Näyttelijäntyö jää kautta linjan ”ihan ok”-tasoiseksi, mutta eipä hahmoja kovin syvällisesti ole kirjoitettukaan. Kameratyöskentely on pätevää, paikoin erittäinkin tyylikästä, mutta väkivalta on ehkä hieman liian estetisoitua. Ohjaaja on selvästi hakenut artsua otetta, mutta artsuun vaaditaan muutakin kuin taitava kuvausryhmä ja kahdeksankymmentäviisi miljoonaa taalaa. Kaiken kaikkiaan Hitman on, virtaviivaisesta ulkoasusta huolimatta ja räimeeseen panostamisesta johtuen päättömästi poukkoileva ja juurensa unhoittava sähellys, jonka kyllä paremman tekemisen puutteessa katsoo, mutta jonka mielellään unohtaa.
Sinänsä Hitman, tai siis Herra 47, on oivaa ainesta elokuvan päähenkilöksi. Kertomus geneettisesti muokatusta salamurhaajasta, joka hulppeita palkkioita vastaan ottaa hengiltä maailman inhoittavimpia ihmisiä (terroristijohtajia, perverssejä teurastamokeisareita, mafiapomoja ynnä muita mukavia tuttavuuksia) ja luotaa samalla yhteiskunnan mustimpia syövereitä, olisi oikein toteutettuna mitä parhainta trilleriviihdettä murhan suunnitteluineen, salaliittoineen ja hyytävine hiippailuineen, mutta toisinpa on Iskumiehen filmatisoinnin kanssa. Ei tullut hiiviskelyä. Ei vallan ja korruption teemoja. Ei kylmää nihilismiä. Tuli vain veristä suttuhuttua, joka on mäiskeestä tyksivälle pikkuteinille vielä liian rajua ja aikuisemmalle katsojalle jo varsin moneen kertaan nähtyä.
