”[I]George, you know I was wondering, like if you were traveling through outer space, I mean like you’re going real fast, like the speed of light, you know… hoooohhhhh… and all of a sudden you started screaming… aaaahhhhh aaaaahhhhh… Do you think your brain would blow up?[/I] ”
George Newmanilla (’Weird Al’ Yankovic) omaa suorastaan yliaktiivisen mielikuvituksen. Potkut siis tulee hänelle ja Bobille (David Bowe), mutta uhkapelaavalla Harvey-setä (Stanley Brock) voittaa kortissa konkurssikypsän TV-aseman ja George delegoidaan aseman pomoksi. Asemalla asuu Philo (Anthony Geary) ja Pamela Finklestein (Fran Drescher) taas ei ole saanut ylennystä vuosiin pomon vaihtuessa kahdesti kuukaudessa. Iso, tyly ja kilpailua sietämätön R.J Fletcher (Kevin McCarthy) potkii hölmön, mutta hyväsydämisen Stanely Spadowskin (Michael Richards) pois, joten tämä siirtyy Georgen leipiin. Se ja Stanleyn siirtyminen lastenohjelman juontajaksi on alkupotku menestystarinalle missä paha saa rangaistuksen.
’Weird Al’ Yankovic on haitaristi ja taitava parodioimaan musiikkia. Mies on huvittanut myös elokuvassa joka on täynnä viittauksia, omituisia henkilöhahmoja ja parodiaa joka ei ole ilkeämielistä tai loukkaavaa. Juoni on erittäin yksinkertainen, mutta onnistuu silti olemaan viihdyttävä alusta loppuun.
’Weird Al’ on roolissaan hiljainen keskipiste, koominen [I]straight man[/I] jonka yhtä mutkattomana ja järkevänä apurina David Bowe on toimiva. Mutkattomina järkihenkilöinä näiden ympärillä kieppuu mitä omituisin henkilögalleria. Anthony Geary on suorastaan hyytävä Zarquon-planeetan vierailijana ja Stanley Brock on hermostunut setä joka kaipaa rahaa nopeasti. Michael Richards taas revittelee vakuuttavasti hölmönä, mutta hyväsydämisenä Spadowskina pysytellen silti hillityssä koohotuksessa ja kysyy myös tieteen kannalta tärkeän kysymyksen.
Kevin McCarthy tylynä, kierona, pikkutarkkana ja huumorintajuttomana roistona revittelee olan takaa ja pysyttelee silti uskottavassa suorituksessa, mikä elokuvan parodisuus huomioiden on kiitettävä saavutus.
Mukana on hysteerisen yliampuvia henkilöhahmoja ja vielä hysteerisemmin yliammuttuja mainoksia ja ohjelmapätkiä, joten parodia huvittaa huomattavan paljon, mutta ongelmana on taas se että kertanauratuksen jälkeen eivät viittauksia vilisevät vitsit ole enää yhtä hauskoja. Silti jättää hyvän jälkimaun ja lopputulos on onnistunut parodia ja myös itsenäisesti hauska.
