Nykyisin kolmeakymmentä ja ylikin -iässä oleva sukupolvi kasvoi enemmän tai vähemmän Disneyn kotivideoita katsellen. Todellisuudessa firman leivissä olleilla ei alkujaan ollut lainkaan innostusta elokuvien fyysisestä julkaisemisesta, sillä bisnesmielessä viisainta olisi ollut – ainakin paperilla – julkaista vanhat klassikot ensisijaisesti teattereissa muutamien vuosien välein loputtomina uusintoina ja kahmia kansan rahat erikseen jokaiselta katsomiskerralta. Julkisuudessa edellistä ei tietenkään näin muotoiltu, vaan jaariteltiin mieluummin ummet ja lammet brändin arvon turvaamisesta ja muusta vastaavasta. Kilpailijoiden luoma paine kuitenkin pakotti myös Disneyn kokeilemaan kasarivuosien lopulla elokuviensa julkaisua videokaseteilla, ja pienen viiveen saattelemana kasetit alkoivat kadota kauppojen hyllyiltä mykistävään ennätystahtiin.
Ysärin alkuvuosina Disney hallitsi jo suvereenisti kaikkia myyntitilastoja, kiitos animaation renessanssivuosien tähtitieteellisen menekin. Kullan ja timanttien kimaltelun sokaisema Disney-johto piirteli uusiksi yhtiön suuret suuntaviivat aina uudelle vuosituhannelle asti: jo tässä vaiheessa pidettiin vakiintuneena käytäntönä julkaista menestyselokuvan vanavedessä aiheesta tuotettu televisiosarja, joka pitäisi yleisön kiinnostusta yllä vielä vuosikausia itse päätuotteen ensi-illan jälkeenkin. Uutena käänteenä televisiosarjojen jaksoja alettiin vielä erikseen myydä fyysisinä tallenteina ja tuottaa niiden aisapariksi kokonaisia suoraan videolla julkaistavia jatko-osiakin! Mainitun kokeilun lopun historian tunnemmekin, valitettavasti: valtava vyöry toinen toistaan kamalampia rahastuksia, jotka onnistuivat pidemmällä tähtäimellä lähinnä tahraamaan firman julkisivua ja edistämään omalta osaltaan amerikkalaisen elokuvateollisuuden degeneroitumista pelkäksi jatko-osien ja remakejen tehtailuksi.
Jafarin paluu, Disneyn ensimmäinen halpisjatkis, alkaa jonkin aikaa ensimmäisen elokuvan päättymisen jälkeen. Syystä tai toisesta Alin ja Jasminen häät ovat siirtyneet hamaan tulevaisuuteen, Henki on tullut takaisin ja Alkin on pukenut ylleen vanhat keskiaikaiset katujätkän vaatteensa. Pahaksi onneksi hengeksi muuttuneen Jafarin taikalamppu ei sittenkään lentänyt Ihmeiden onkaloon asti, vaan jäi kuin jäikin satunnaiseen maakoloseen kenen tahansa löydettäväksi. Antti Pääkkösen äänellä kimittävän pikkuroisto Abys Malin hierottua Jafarin lamppua tämä tulee vahingossa päästäneeksi entistäkin kieroutuneempi henkiolento valloilleen toteuttamaan suunnitelmiaan. Silkan koston ohella henki-Jafarin aikomuksena onkin tällä kertaa pakottaa ”isäntänsä” vapauttamaan itsensä vankilastaan koko maailmaa hallitsevaksi kaikkivoivaksi jumalaksi.
Aladdin 2 edustaa lajissaan vähän hassua välimuotoa, onhan kyseessä televisiosarjan kokonaisen elokuvan mittaan turvonnut halvalla ja nopeasti tehty pilottijakso. Tuohon aikaan mistään aiemmin mainitusta bisnes- ja tuotantokuvioista ei yleisesti tiedetty tuon taivaallista, vaan odotukset Aladdinin toisen tulemisen suhteen olivat lapsenmielisen vilpittömällä tavalla käsittämättömän kovat, onhan tarinan pääroisto tällä kertaa entistäkin raakalaismaisempi ja panokset ensimmäistäkin kovemmat. Nopeasti kuitenkin hitaammallekin tuli selväksi, ettei Jafarin paluu ole laadussa likimainkaan sukua sille aidolle ja alkuperäiselle. Suurimpana ryppynä jo tuolloin olivat jopa näiden kökköjen rahastusjatko-osienkin mittapuulla kömpelöt laulut sekä liika keskittyminen Gilbert Godfreyn äänellä raakkuvan papukaijan vaiheisiin. Kun videon kerran kelasi alkuun ja laittoi takaisin koteloonsa, ei Jafarin paluulle haluttanutkaan tuhrata enempää aikaansa enää pitkiin aikoihin.
Omituista kyllä, vanhemmalla iällä tästä leffasta onkin oppinut nauttimaan täysin eri tavalla kuin lapsena. Ensimmäisenä etuna suhteessa useimpiin muihin Disney-leffoihin mainittakoon vaikkapa tarinan poikkeuksellinen ja alle kouluikäisen lapsen silmille liiallinenkin synkkyys ja väkivaltaisuus. Tällä kertaa Jafar lähes onnistuu mestauttamaan Aladdinin ja vangitsemaan tämän ystävät, mutta käristyykin itse tuhkaksi moneen otteeseen sensuroidussa kliimaksissa. Toinen mainitsemisen arvoinen positiivinen puoli on Abys Malin ja Jafarin välinen dynamiikka – käänteinen versio Aladdinin ja Hengen vastaavasta. Mainitun duon kohdalla Jafar on todellinen isäntä ja Abys Mal orja. Kahdesta jälkimmäinen tietysti vain ahnehtii loputtomasti maallisia rikkauksia ilman tietoakaan Aladdinin jaloudesta tai oveluudesta. Jos Aladdinia luonnehdittiin aiemmin hiomattomaksi timantiksi, on Abys Mal pelkkää hiomajätettä ilman timanttia.
Tästä leffasta ei milloinkaan voi kirjoittaa mainitsematta Disneyn kulissien takaisista riidoista. Kun Robin Williams aikoinaan lupautui Hengen rooliin ensimmäiseen elokuvaan, tämä sopi samalla firman johdon kanssa tietyistä rajoituksista liittyen leffan markkinointiin ja Williamsin nimen käyttöön. Sopimuksen henkeä ei lopulta Disneyn puolelta kunnioitettu, joten Williams repi pelihousunsa ja kieltäytyi kaikesta yhteistyöstä kunnes asia olisi virallisesti soviteltu. Tästä syystä Hengen englanninkielisenä äänenä kuullaan Dan Castellanetaa eli Homer Simpsonia, joka ei roolissaan vedä vertoja Williamsille millään mittapuulla, vaan tämän oma persoona paistaa liikaa kaikesta läpi. Williamsin improvisoidun huumorin puuttuminen satuttaakin Jafarin paluuta todella pahasti. Suomalaisessa versiossa Veskun korvasi ääninäyttelijänä kokematon Jope Ruonansuu, joka kasvoi kunnolla sisään rooliinsa vasta Varkaiden kuninkaassa. Muutoin ääninäytteleminen onkin jälleen oikein buenoa laatua molemmilla kielillä.
Disneyn kolmesta animoidusta Aladdin-leffasta Jafarin paluu on selvästi heikoin lenkki. Koko ajatus jatko-osien tuottamisesta oli vielä näihin aikoihin niin lapsenkengissään, ettei edes Disneyllä selvästi oltu varmoja, kuinka näitä pitäisi tehdä tai miten alkuperäistä tarinaa jatkaa. Verrattuna moneen muuhun kaltaiseensa Jafarin paluu kuitenkin onnistui vielä pääosin hyvin, olihan alkuperäisen tarinalla kuitenkin jotain järjellistä ja kiinnostavaa pohjaa, josta ylipäänsä oli mahdollista ammentaa. Onkin tavallaan hassua ajatella näin 2020-luvun katsojana kuinka tällaiset jatko-osat olivat vielä 1990-luvulla pikemminkin kuriositeetteja ja oheismateriaalia kuin varsinaisia ydintuotteita. Joka tapauksessa Aladdin-trilogian päättävä Varkaiden kuningas kuitenkin nosti rimaa huomattavasti Jafarin paluuseen nähden, mutta siitä lisää kunhan musta aurinko joskus nousee…
