Jo parikymmentä vuotta hollykylän A-kastiin kuulunut Gene Hackman on pläjäyksessä roistoporukan aivot. Heput tekevät ryöstön, jossa tapahtuu pieni moka ja lisäksi keikan järjestäjän Bergmanin (DeVito) kanssa syntyy erimielisyyksiä sovitusta palkkiosta. Jotta tämän keikan palkkiot saadaan kalkuloitua oikein on tehtävä vielä yksi keikka. Porukka joutuu ottamaan vastentahtoisesti vielä Bergmanin keltanokkapojankin mukaan ryöstämään Sveitsin kultaa. Tästä alkaa hyvin moninainen silmäänsahaaminen, jossa katsojakin yllättyy moneen otteeseen.
Kyseessä on ns. vanhan koulukunnan trilleri. Tarina on loistava moninaisine juonenkäänteineen ja ajattelua vaaditaan. Kun huomaa mistä on kyse, alkaa itsekin ennakoimaan tilanteita ja miettimään, että mitenkähän tämäkin homma klaarataan tai mikä juju tässä oikein on.
Yhtäkkiä leffan tiimellyksessä jo jonkin ajan katsomisen jälkeen tulee omituinen olo. Miten kohtaus vaikuttaa niin kummallisen ”luonnolliselta”? Niin, missä ovatkaan taustamusat ja -pörinät? Ei hemmetti, eihän niitä ole ollut oikeastaan ollenkaan. Niin monet nykyajan rainat täyttävät tajunnan liikaakin musajumputuksilla ja musavideomaisilla kuvakikkareilla että tarina on ikäänkuin kaiken trendimäiskeen taka-alalla… kyllä ennen kaikki oli paremmin. No, ei nyt sentään, mutta on ilo katsoa välillä leffaa, jossa on hyvä tarina eikä toteutuksessa hössötetä turhaan.
Ookoo, onhan tämäkin pätkä rakennettu klisheen pohjalle, jossa tehdään vielä yksi ryöstö ennenkuin jäädään eläkkeelle ja asetutaan nauttimaan saalisrahoista jonnekin tyynenmeren saarelle. Annettakoon tuo anteeksi, leffan katsomista voi hyvällä omalla tunnolla kutsua nautinnoksi.
