Disneyn uusin tuotos, Encanto, on ollut suuri hitti. Tämän olen itsekin saanut kouriintuntuvasti kokea, sillä latinalaisia sukujuuria omaava vaimoni on raahannut minut tv:n ääreen sitä katsomaan jo peräti viisi kertaa. Näillä meriiteillä koenkin olevani jo suorastaan vastuussa Leffatykille kirjoittamaan arvostelun kertoakseni, onko hype ansaittu.
Encanto kertoo Madrigalin perheestä, joka on saanut erityisen lahjan, taian, jolla se auttaa vuorten kupeessa sijaitsevaa kolumbialaista kylää. Näkökulmahahmo on 15-vuotias Mirabel, joka ei saanut lahjaa. Hän ei kuitenkaan anna sen haitata elämäänsä, vaan auttaa muita parhaansa mukaan. Näennäisen onnellisuuden ja harmonian alla kuitenkin kytee. Mirabel huomaa, että taika on sammumassa. Hän yrittää kertoa huolestaan, mutta ankara isoäiti torjuu hänet peläten kyläläisten reaktiota. Juoni seuraa Mirabelin pelastusoperaatiota, jonka varrella kotikartanon, Casitan, salaisuudet paljastuvat tiilenmurikka kerrallaan ja sisarusten väliset jännitteetkin on kohdattava.
Perinteisen teinitytön kasvutarinan ohella elokuvan kantavana teemana on perhedynamiikka, joka on Disneyn elokuvaksi käsitelty harvinaisen syvällisellä ja mielenkiintoisella tavalla. Kaikkea ei kerrota katsojalle auki, vaan tilaa jää tulkinnoille. Miksi Madrigalin perhe sai taian ja mitä ne kuvastavat? Kysymykset ovat oleellisia, mutta ne on jätetty katsojan tulkittavaksi. Pienet yksityiskohdat paljastavat paljon, ja varsinkin aluksi juonesta irrallisilta tuntuvat laulukohtaukset ovat pullollaan pieniä avaimia ja easter eggejä Casitan salaisuuksiin.
Encanto on kuin prinsessasatuja kuluttaville tytöille suunnattu supersankarielokuva ilman varsinaista pahista. Se on myös harvoja, ellei jopa ainoa Disney-leffa, joka perustuu kokonaan alkuperäiseen käsikirjoitukseen. Vaiana ja Raya kyllä perustuivat yhden kulttuurin kansantaruista itsenäisesti kasattuun tarinaan, mutta Encantossa kolumbialainen kulttuuri on vain löyhä viitekehys, josta ammentaen on tehty itsenäinen ja alkuperäinen elokuva. Kärjistäen voisi sanoa, että se muistuttaa enemmän Sopranosia kuin Prinsessa Ruususta.
Pelkästään se, että viidenkään katselun jälkeen en ole kokenut oikeastaan minkäänlaista kyllästymistä, kertoo oleellisen: kyseessä on hemmetin hyvä leffa. Ei välttämättä sillä lailla kuin joku Pulp Fiction tai Huuliharppukostaja, joissa äijäily, tunnelma ja veijarimeininki vaan istuvat täydellisesti omaan leffamakuuni. Encanto on tytöille suunnattu elokuva, eikä se muuksi muutu vaikka katsoisin sen toiset viisi kertaa. Silti hyvin omaperäisen premissin ylle rakennettua elokuvaa jaksaa katsoa, sillä ajatuksella kehitellyt henkilöhahmot ja maailma sekä sinne pudotellut lukuisat yksityiskohdat tarjoavat joka katseluun jotakin uutta, ja myös latinorytmien tahdittamat laulut ovat kompleksisuudessaan kuuntelua kestäviä. Yksi Disneyn kypsimmistä elokuvista.
