On eri asia mokata töissä, kuin tuhota koko yritys, tai jos ei kokonaan tuhota, niin ainakin aiheuttaa sille sellainen katastrofaalinen tilanne, josta se ei tokene ikinä. Siihen ei varmasti moni edes pysty. Drew (Bloom) kuitenkin pystyi. Hänellä piti olla kädessään kaikki menestyksen avaimet, uusi, mullistava urheilujalkine oli hänen suunnittelunsa tulos, joka myikin mielettömän hyvin. Ainoa huono puoli olikin se, että suurin osa, ellei kaikki, kengät palautettiin.
Tällaisesta fiaskosta ei voi selvitä hengissä, ajattelee Drew. Juuri kun hän on rakentanut kuntopyörästään tappokoneen soi puhelin, sisko kertoo vapisevalla äänellä, että isä on kuollut. Sisko muistuttaa, että Drew on perheen vanhin lapsi ja samalla vastuullisin, joten hänen pitää lähteä järjestämään hautajaiset isän kotikaupunkiin Elizabethtowniin. Okei, hautajaiset ensin ja sitten takaisin kuntopyörälle, päättää Drew.
Mutkia vaan tulee matkaan enemmän kuin niitä on Elizabethtowniin vievällä tiellä. Lentokoneessa hän tutustuu Claireen (Dunst), pirteään ja erilaiseen lentoemoon, joka ei vain jätä häntä rauhaan ja perillä on vastassa sekalainen sakki isän sukulaisia. Helpotusta tilanteeseen ei tuo ainakaan, se etteivät sukulaiset vielä tiedä, Drewn kenkäfiaskosta, vaan pitävät häntä suurena sankarina.
En oikein tiennyt mihin kategoriaan Elizabethtownin laittaisi, romanttinen komedia se ei ainakaan ole, ehkä draama on se turvallisin vaihtoehto. Turvallinen oli myös elokuvan juoni. Jotain vähän hauskoja ja ehkä tummasävyisiä elementtejä on yritetty ympätä mukaan, mutta kokonaisuus ei oikein sytyttänyt.
En kuulu siihen sakkiin, joka alkaa hihkua vain nähdessään Orlando Bloomin naaman, joten en saanut hänestä irti oikein mitään. En oikein tiedä mitä miehen näyttelijänlahjoista voisi olla mieltä. Hän vain jököttää joka kohtauksessa. Ikipirtsakka Kirsten Dunst oli ihan mukava roolissaan. Hän kyllä toistaa samaa kaavaa melkein jokaisessa elokuvassa, mutta annettakoon se anteeksi, ainakin tällä kertaa. Hänen kuten kaikkien muidenkin rooleissa oli kuitenkin se harmittava piirre, ettei heihin menty sisälle kovin syvälle, ei ainakaan sinne asti että yhtään kiinnostaisi, miten kenellekin käy. Mukana olevien hahmojen oli varmaankin tarkoitus kuvastaa ihan tavallisia ihmisiä, mikä tässä amerikkalaisessa teoksessa tarkoitti sitä, että suurin osa hahmoista oli ylipainoisia ja rumia. Minulle se ei ihan riittänyt.
Suurin ongelma oli kuitenkin, se että kaikki tapahtumat tuntuivat hyvin tyhjänpäiväisiltä, vaikka elokuvassa käsiteltiin synkkiä aiheita kuten itsemurhaa ja ennenaikaista kuolemaa. Myöskään elokuvan lämpimät sävyt, sukulaisuussuhteet, ystävyys ja rakkaus eivät oikein iskeneet. Monessa kohtauksessa ajatteli, että tämäkin varmaan voisi olla koskettava, mutta eipä ole.
Tuntui siltä, että Cameron Crowe ei ollut saavuttanut sitä, mihin oli pyrkinyt, tai sitten herran rima ei ollut ollut kovinkaan korkealla tällä kertaa.
