”Aina pitää muistaa, että kun itsellä menee huonosti niin vittu vielä on yks jätkä, jolla menee huonommin. Ja se on vielä elossa”.
Muun muassa näillä sanoilla kuvailee Toppo Koponen entistä bändi-kaveriaan Otra Romppasta, miestä, joka on elänyt vähintäänkin sekavan ja värikkään elämän. Kaiken sen hulluuden, sekoilun ja rähjäisyyden alla on kuitenkin elänyt ja kasvanut mies, jolla on hyvinkin maanläheinen mutta silti niin syvällinen näkemys elämästä. Mies, joka on nähnyt ja tehnyt sen kaiken mistä äiti ja viranomaiset varoittivat mutta silti selvinnyt elämässä voittajana. Tai niin kuin mies itse asian ilmaisee, ”etuoikeutettuna”.
Otra Romppanen tunnetaan vähintäänkin legendaarisena hahmona suomalaisen musiikin laitapuolella. Yleisesti ottaen laahustava, psykoottinen ja armoton musiikki on luonut oman asemansa kultti-bändien maineessa. Näistä bändeistä parhaiten liene tunnetaan Psychoplasma, Enter ja ennen kaikkea Mana Mana. Ei liene kenellekään asiasta tietävälle yllätys, että itse dokumentti käsittelee suurimmaksi osaksi Romppasen elämää Mana Manan ajoilta. Ajoilta, joiden kautta esiin nousee dokumentin toinen hiljainen pääosan esittäjä Jouni Mömmö, Mana Manan myyttinen keulahahmo.
Dokumentissa Romppanen kertoo tarinaansa alkaen ajoista, jolloin Mana Mana sai alkusykäyksensä Joensuussa Ilosaaren terassilla. Varsinaiset likaiset yksityiskohdat elämästään Romppanen jättää kertomatta ja keskittyy elämänsä pääkohtiin niin ammatillisissa kuin tunteellisissa käännekohdissa. Likaisen puolen kertojiksi jäävät entiset bändi-kaverit Ema Hurskainen ja Toppo Koponen, jotka pyrkivät kertomaan Romppasen toilailuista hyvinkin asialliselta ja puolueettomalta kannalta jättäen kaikista pahimmat omaksi tiedokseen. Eli varsinaista törkytarinaa dokumentilta on aivan turha odottaa.
Juurikin tämä seikka tekee dokumentista mielenkiintoisen. Likaisia paljastuksia voi aina lukea 7päivää-lehden sivuilta, mutta kun nuoruudessaan silkkaa mielitautisuutta lähentelevää sekoilua harrastanut aikuiseksi kasvanut mies muistelee kokemuksiaan ja rivien välissä kertoo sitä kautta oivalluksistaan, saa dokumentti aivan uudet kasvot. Martikainen itsekin musiikin monitaiturina pyrkii saamaan esille miehen menneen imagonsa takana ja ikään kuin täydentävänä esimerkkinä heittelee väliin Hurskaisen ja Koposen muistutuksia menneisyydestä. Aidon tunteen ruudulle luo kuitenkin Romppasen tarinat edesmenneestä Jouni Mömmöstä, joka varsinaisesti oli Mana Manan sielu. Mömmöä muistellen Romppasen kasvoilta on luettavissa suuria tunteita, jotka Martikainen tallentaa katsojan silmille aidolla myötätunnolla.
On sääli, että tämän tyylinen dokumentarismi Suomen musiikkipiireistä on katoamassa. Pääsääntöisesti aihetta käsittelevät dokumentit ovat joko pelkkiä keikkataltiointeja backstagen ja keikka-bussin mölinöillä maustettuna tai yksinkertaisia läpileikkauksia tietyn genren ulottuvuuksista. Mikä on sun taivas? on kokonaisuutena oivallinen henkilökuva Romppasesta musiikin veteraanina, mutta ikävä kyllä kärsii lyhyydestään. Pelkkänä Mana Mana dokumenttina elokuva olisi ehkä saavuttanut kaiken potentiaalinsa liki puolen tunnin kestossaan, mutta Romppasen musiikki ja elämäntyyli ovat niin värikästä seurattavaa, että 25 minuuttia on aivan liian vähän antamaan kokonaisen muotokuvan miehestä, joka sen todella ansaitsisi.
