Luulin jo, etten ehkä ikinä näe mitään niin kuvottavan surkeaa leffaa, että alkaa tuntea sairaanloista myötähäpeää niin ohjaajaa, käsikirjoittajia kuin myös näyttelijöitä kohtaan. Veto hävitty, sillä koitti päivä, jolloin Nelonen esitti Van Dammen tähdittämän scifi-toiminnan, Cyborgin, joka olisi voinut joskus olla Masters of the Universen jatko-osa. Olisi tulos ollut kumpi tahansa, kuka vain tulee kuolemaan häpeään.
Juoni on niin tyypillistä kuin suinkin mahdollista: jossakin lähitulevaisuudessa on levinnyt jokin rutto, joka on raunioittanut maailmaa. Eräs kyborgi on saatava kuljetetuksi Atlantaan, jotta saataisiin lääke, jolla estää ruton leviämisen. Päähenkilö on Van Dammen esittämä palkkasoturi Gibs, jolla on muuta mielessä kuin kyborgin auttaminen. Tämä on enemmänkin kiinnostunut tappamaan piraattien komentajan Fenderin (Vincent Klyn), joka on aiheuttanut traumoja hänen elämälleen.
Rehellisesti pitää kertoa, että leffassa mätti paljonkin. Se on hyvin epälooginen, hölmösti kerrottu ja äärettömän kliseinen. En ole vielä tavannut leffaa, joka toistaisi täydellisesti melkein kaikki jutut, joita on aiemmissa leffoissa ennestään näytetty ja paljon paremmin. Taistelukohdat ovat niin ällistyttävää (huonolla tavalla) ja koomista (myös huonolla tavalla), joista turhankin suoraan lentävä veitsi, jonka päähenkilö viskoo konnia päin, sai vedet silmille.
Hyvästä ohjauksesta on turha puhua. Käsikirjoittajat taas saisivat harkita muuta alaa. Jotkut näyttelijät ovat ehkä ainoa mukiinmenevä asia koko leffassa, joihin ei Van Damme lukeudu, eikä varsinkaan Klyn, mikäli tarkoitus ei ollut näyttää leffan loppukohtauksessa naamanväännöllä ja ölinöillään pelleltä.
Toiminnan ja scifin ystävät: jos halajatte jotakin fiksua leffaa, tämä ei sovi teille. Älkää antako edes hyvin korkean ikärajan hämätä. Väkivaltaa on tylsän vähän, dramaattisuutta ette löydä tämän koomisen sekasotkun seasta, ettekä mitään mullistavaa, saatika nautinnollista. En voi käsittää, kuinka tämmöinen läjä ketunpaskaa on voinut saada kaksi jatko-osaa, koska tämä on oiva esimerkki siitä, miten toimintaleffoja ei pidä tehdä, mikäli menestystä odotetaan.
