Nähtyäni vuosi sitten sen toisen Sharknado-leffan oli vähän epäilevät fiilikset sen suhteen, että saakohan tästä aiheesta kolmatta pätkää tehtyä. No, nyt se kolmas leffa sitten on täällä. Vähän se kyllä mietitytti, voisiko tässä enää parantaa kakkosen tasosta, joka oli kyllä mielestäni ihan badass-osastoa. Tekijät näemmä päätti, kuten tällaisissa tilanteissa on tapana sanoa, livahtaa sieltä missä aita on matalin, ja palkata (lue: kaivaa naftaliinista) rooleihin unohtuneita Hollywood-tähtiä – jotka on olleet tähtiä viimeksi 80-90-luvuilla.
Toisaalta, mikäpä sen paremmin sopisikaan tämmöiseen ö-luokan rymistelyyn, ”joka on niin huono, että se on jo hyvä”. Nimekkäin näistä wanhoista tähdistä on tietysti kiistatta David Hasselhoff, joka esittää sankarimme Fin Shepardin (Ian Ziering) isää. Entinen Ritari Ässä hoitaa osansa ihan kelvollisesti, vaikka liittyykin mukaan vasta vähän lähempänä loppua (alkuperäisen Ritari Ässän ystävänä olisin toivonut miehelle edes pikkuisen isompaa roolia). Loppupuolella mukaan lorahtaa myös vähän tunteikasta isä-poika-siirappia, mutta sen olisi voinut omasta puolestani jättää poiskin.
Juonta en juuri lähde syvemmin perkaamaan, nämä leffat kun tuntuvat toistelevan aika samaa kaavaa, joka alkoi vuonna 2013 ilmestyneestä ekasta Sharknadosta. Oikeastaan ainoa seikka, joka tuntuu muuttuvan, on taivaalta syöksyvien haiden mukanaan tuoma tuho, joka kasvaa kerta kerralta isommaksi: ensin tuhoutui Los Angeles, sitten New York, ja nyt vaarassa on jo koko USA:n itärannikko. En silti valita toistosta: se on osaltaan tekemässä tästä leffasarjasta niin huonoa, että se on jo hyvä – yhdessä niiden kökköjen CGI-haiden kanssa.
Sharknado 3 jatkaa edeltäjiensä viitoittamalla tutulla tiellä. Mitään uutta se ei juurikaan tarjoile, mutta ehkei sen toisaalta tarvitsekaan. Edellisistä osista poiketen avoimeksi jäävä loppu pistää vähän mietteliääksi, päällimmäisenä kysymys: saisikohan tästä aiheesta vielä neljännen filmin tehtyä?
