Tässä Yön ritarin syrjäyttäjä, ainakin jos ylenmääräistä hehkutusta ja tulevaa fanipoikakulttuuria katsotaan. Jo on ehännyt pompata ihmisiä, jotka sanovat elokuvan allegoria elokuvan tekemisestä. Sanokaa vaan, kaikesta löytää kaikkea, ei se katselukokemusta muuta.
Nolan on uudessa elokuvassa tehnyt ihmismielestä itselleen leikkikentän, jonka puitteissa hän sitten voi käsikirjoittaa sinne mitä tahansa ja saada se näyttämään uskottavalta ja onnistuneesti. Kyllä, elokuva minua viihdytti, varsinkin kun konetuli sai teatterissa penkit tärisemään. Siis, teatterissa elokuva katsokaa, samaa ette kotona irti saa
Unimaailma ja loputon mielikuvitus on elokuvan vahvin ja heikoin lenkki. Unen eri tasot ja niiden nivoutuminen toisiinsa luotiin erittäin onnistuneesti, minuutti täällä tunti seuraavalla, 50 vuotta sitä seuraavalla. Tapahtumat edellisellä tasolla vaikuttavat seuraavaan tasoon, joka antaa syyn rikkoa fysiikan lakeja ja luoda erittäin näyttäviä toimintakohtauksia, tälläistä ei Matrixin jälkeen ole nähty. Sillalta putoava pakettiauto kumoaa seuraavalla tasolla olevan hotellin painovoiman, luoden mitä mielenkiintoisempia pulmia sankareillemme ratkaistavaksi.
Se heikko lenkki. Mielikuvitus on rajaton joten elokuvalla on aivan loputtomat luovat resurssit, joita ei kuitenkaan hyödynnetä. Annetaahan sille syy, miksei näin tehdä, mut silti hei mälsää. Kaikki tasot on revitty tästä todellisuudesta, olkoonkin sen hintaluokan paikkoja joita minä en eläessäni näe ja kolmannen tason lumilinnoitus on kyllä suoraan Bond-leffasta repäisty. Mutta elokuva ei ole missään vaiheessa unenomainen. Se ei ole psykedeelinen, niinkuin unet ovat. Vasta ihan alimmilla tasoilla on jotain mitä todellisuus ei pystyne tarjoamaan lähivuosina, mutta meillä tavallisilla kuolevaisilla se on jo sillä ensimmäisellä tasolla. Sitä olisi elokuvalta toivonut, mitä syvemmälle mentäessä meno olisi muuttunut sitä absurdimmaksi.
Vaikka joku voisi elokuvaa ihmismieltä tutkivaksi, ei se ole. Ette te minua huijaa, sillä on tieteiselokuvan kuori, mutta sisus puhdasta seikkailuelokuvaa. Kuten sanoin, ihmismieli on leikkikenttä jonne voi tyrkätä mitä vain ja kaikki luominen on tehty toimintaelokuvan ehdoilla. Joku voisi jopa väittää, että kyllähän siinä Cobbin sielua tutkiskellaan, mutta totuus on, että hänen menneisyytensä palvelee juonta tuomalla vain oman kierteensä, joka annetaan sankereille oikaistavaksi. Eikä siinä mitään vikaa ole.
Mitä tutkiskelulla tarkoitan, se ei ole sellainen kolmetuntinen Andrei Tarkovski-elokuva, jossa jäyhät miehet jauhavat viisaita ihmisen olemuksesta. Ihmismielen kartoittaminen antaisi tälläiselle skenaariolle kaikista parhaimmat puitteet, luodataan alitajuntaa ja löydetään sieltä itsemme. Toisaalta, sellainen elokuva olisi sellainen Andrei Tarkovski-elokuva, jossa jäyhät miehet jauhavat viisaita ihmisen olemuksesta. Ei niitä loputtomiin jaksa eikä sellaista voisi kovin suurelle yleisölle myydä. Elokuvasuositus elokuvasuosituksen sisällä, (hehe, tosi nokkela viittaus) katsokaa Solaris jos halajatte unenomaista elokuvaa, hyvällä tavalla unelias. Joillekin voi olla huonolla tavalla, paitsi jos kärsii unettomuudesta.
Sanovat elokuvan tarinaa tai jotain aivan uudeksi ja omaperäiseksi. No onhan se, paitsi se ”onko tämä unta vai todellisuutta, miten voi nämä kaksi erottaa toisistaan”. Ei se mua haitannut, tuollainen pohdiskelu on elokuvan kannalta välttämätöntä, mutta ei se tuonut oikeastaan uusia näkökulmia asiaan. Hyrrä jäi pyörimään, mut kyl se alkoi vähän heilua ennenkuin teatteri pimeni. Jätti avoimen lopun, huijui!
Je ne regrette rien, menkää katsomaan, viihdytte varmasti. Tämä varmasti on alkaneen 2010-luvun vaikutusvaltaisimpia elokuvia, kun miettii mitä tuleva vuosikymmen tarjoaa. Luovaa potentiaalia jäi sen verta paljon käyttämättä, että sen jättämää ylijäämää pään sisäisestä luotsaamisesta tullaan käyttämään kyllästymiseen saakka. Nain ma veikkaan.
