Miekka on samurain sielu. Se on soturin arvokkain esine ja tärkein työväline, jota samurailla voi koskaan elämässään olla. Se on statussymboli, josta samurai ei voi koskaan luopua luopumatta samalla soturinstatuksestaan. Kelvottoman samurain miekka on tylsä ja ruosteessa, kurinalaisen ja velvollisuutensa hoitavan öljytty ja aina terässä. Kaiken omaisuutensa menettänyt samurai voi myydä miekkansa metallisen terän, muttei koskaan kahvoja tai huotraa. Puinen miekka on kaikkensa menettäneen soturin merkki.
Harakiri tai Seppuku tarkoittaa vatsa auki viiltämällä tehtävää rituaalista itsemurhaa. Seppuku on kasvonsa menettäneelle soturille kunniakas tapa lähteä ja palauttaa maineensa. Masaki Kobayashin Harakiri kertoo juurikin näistä aiheista ja enemmän. Se on yksi oman genrensä perusteoksista, kehutuimpia japanilaisia elokuvia ja harvoja alan teoksia, joiden voi sanoa pystyvän haastamaan tasaväkisesti Akira Kurosawan vastaavia merkkiteoksia. Nyt naatitaan.
Eletään vuotta 1630 jKr. Tarina alkaa, kun nuhjuisennäköinen isännätön samurai nimeltä Tsugumo Hanshiro (Tatsuya Nakadai) saapuu Li-klaanin luo anomaan mahdollisuutta tehdä harakiri klaanin linnoituksen sisäpihalla. Tarinan tapahtuma-aikaan tämä oli isännättömien samuraiden tapa kerätä almuja, joita klaanit maksoivat päästäkseen kiusallisista ronineista eroon. Li-klaani on kuitenkin päättänyt pakottaa jokaisen porteilleen tulevan roninin itsemurhaan pelotteeksi muille.
Elokuvan alussa Li-klaanin päällikkö (Rentarō Mikuni) kertoo tarinan edellisestä paikalle sattuneesta roninista (Akira Ishihama) ja tämän tuskallisesta kuolemasta pelottaakseen Tsugumon tiehensä, mutta kuitenkin epäonnistuen. Ennen omaa harakiriaan Tsugumo haluaa vielä kertoa oman tarinansa koko klaanin läsnä ollessa. Jo alusta asti on selvää, että kaiken taustalla on meneillään hämärää. Kuka oikein on Tsugumo Hanshiro ja mitä hän oikeasti haluaa?
Olen tainnut jo aiemmin mainita miten paljon oikeastaan pidän tällaisesta vähemmän lineaarisesta tarina tarinassa -tyyppisestä kerronnasta. Harakirissä tarinoita saadaan vieläpä kaksin kappalein ja ne muodostavat hienon, traagisen kokonaisuuden ja paljastavat pala palalta koko elokuvan keston katsojaa jäytäviä kysymyksiä. Pitkän ja perusteellisen alustuksen jälkeen elokuvan loppu tuntuu niin tyydyttävältä kuin loppu voi vain koskaan tuntua. Lopulta mitään lankoja ei jätetä sitomatta yhteen eikä mitään kysymyksiä jätetä ilman vastauksia.
Harakiri on alusta loppuun äärimmäisen huikeaa katseltavaa ja kuunneltavaa. Perinteiseen Masaki Kobayashin tyyliin jokainen kuva, leikkaus ja kameran liike on viimeisen päälle suunniteltu ja äärimmäisen esteettinen ilmestys kuin jossain Stanley Kubrickin parhaissa töissä. Upeaa kuvallista kerrontaa tukee elokuvan hieno äänimaailma, joka koostuu yksinkertaisesta japanilaisesta kansanmusiikista, toisinaan pelkästä yhden soittimen hypnoottisesti toistuvasta kuminasta tai pelkästä hiljaisuudesta. Tiheä tunnelma pitää pihdeissään aivan viimeisille minuuteille asti ja voimistuu vain loppua kohti.
Henkilökohtainen suosikkikohtaukseni koko elokuvasta on lopun kaksintaistelukohtaus, johon on saatu jo suorastaan uskonnollinen paatos. Kohtaus menee yksinkertaisuudessaan näin: Kaksi miekkamiestä kävelee kaksintaisteluun sovittuun paikkaan. Ensin he kulkevat hautausmaan läpi, kamera kääntyy ja erilaisia muistomerkkejä näkyy silmän kantamattomiin. Seuraavaksi matka vie synkän ja loppumattoman bambumetsikön läpi, taustalla nousee myrsky ja aavemaisen hiljaisuuden korvaa loputon tuulen ujellus. Tässä ei ole enää kyse kahden miehen kaksintaistelusta vaan kokonaisten henkien, jumalten ja luonnonvoimien välisestä elämää suuremmasta mittelöstä; taistelu elämästä ja kuolemasta!
Harakiri on yksinkertaisesti ainutlaatuinen mestariteos, yksi elokuvan suurista klassikoista. Se on älykäs, esteettinen, jännittävä, traaginen ja toiminnallinen kuningaselokuva, joka liiskaa kaikenlaiset hengettömät ja sydämettömät massatuotokset mennen tullen. Harakiri on likimain täydellisintä samuraielokuvaa, jota on koskaan tehty.
