Ronny Yu, siinäpä vasta kumma hemmo. Hong Kongista Hollywoodiin siirtynyt ohjaaja teki 80-luvulla aikamoisen kasan outoa kauhua ja toimintaa ja sitten, kun matka vei Jenkkeihin…. hän aloitti uransa tällaisella parjatulla ihmeväkerryksellä!
Hyveen soturit on todella omituinen leffa. Kaikki tapahtuu jossakin mielikuvituksen syvimmissä syövereissä ja varmaan käkkäräpää Tim Burtonkin joutuisi pohtimaan Yun satumaailmaa hetkisen. Erilaiset tarusoturit mäiskivät toisiaan miekalla ja valta Yan/Yun – leireissä kiikkuu minne sattuu… huh, täytynee kelata hieman ja aloittaa uusiksi:
Ryan Jeffers on fiksu poika, jonka jalka ei tahdo oikein toimia, ja siksi hän joutuu seuraamaan sivusta kavereiden voitokkaita futismatseja. Ryan eli tuttavallisemmin Ry kuitenkin on todellinen taktiikkavelho ja neropatti. Harmi, että moista ei kunnioiteta: onhan paljon hienompaa tehdä touchdown kuin suunnitella pelistrategioita. Niinpä Ry ajautuu tilanteeseen, jossa hänen on näytettävä kavereille mikä hän on miehiään (vai kenties poikiaan?). Pieni onnettomuus hurjassa näyttöpaikassa vie pojan lähes syvänteeseen, ja kun hän herää, kaikki on muuttunut.
Loppu onkin jo edellä mainittua satumaailmaa. Eri soturiheimot taistelevat Kung –voiman avittamana ja hidastuskuvia on enemmän kuin MI2:ssa. RY-poika kikkailee viiden pahiksen ja suurten hyvien taistelijoiden keskellä, ja, kas kummaa, maailmasta löytyy myös prinsessamainen kaunotar Elysia (mm. Valentinessa hurmannut Marley Shelton).
Jos Hyveen soturit olisi edes vartin, tai mieluusti puolituntia, lyhyempi, se olisi mukava keskivertopätkä, mutta nyt meno valuu lopussa viemäristä alas kuin Ry-poika konsanaan. Pieni bonus lipsuu Yun visuaalivastaaville, ja etenkin alun kokkikohtauksen koreografille, vaan siihen kehut jäävät. Suositellaan vain niille, jotka haluavat nähdä Turtles–hengessä tehtyä taistelutekniikkaa tai kengurunnäköisiä kummajaissotilaita.
