Asennetta, sitä kysyy kunnon kasarirock. Rock of Ages soi kauden musiikkia anteliaasti kuin katunainen tarjoaa avujaan, mutta täyttä tyydytystä se ei silti anna mistään hinnasta. Jos rokki nimittäin on niin seksisidonnaista kuin myös elokuvan pahinta kukkahattutätiä näyttelevä Catherine Zeta-Jones roolissaan ilmaisee, voisi leffan toivoa menevän edes kerran viimeiselle pesälle asti. Se siis voisi olla hikisempi ja törkyisempi kuin mitä se nyt on. Tietysti musikaalien (paitsi jonkun Rocky Horror Picture Show’n) kai odotetaankin olevan vain sisäsiistiä hömppäviihdettä, mutta toisinkin voisi olla varsinkin, kun soundtrackilla kitarat vonkuvat kiimaisesti, rummut paukkuvat kuin sydän jyskää ja vokalisti julistaa nahkahousut märkinä, mitä kuuluu ja kuka käskee. Jälkimmäistä tässä elokuvassa toteuttaa erityisesti Tom Cruise; hän muuntautuu megaluokan filmistarasta megaluokan rokkitähdeksi kuin koivunoksa taipuu sekä saunavihtaan että kärpäslätkäksi. Eli ero ei välttämättä ole kovin iso.
Leffan juonikuvio on mukaelma siitä, minkä viimeistään Paul Verhoeven kalusi loppuun pystyynhaukutussa flopissaan Showgirls (1995): blondi pikkukaupungin tyttö Sherrie (Hough) matkustaa tähteyden perässä Los Angelesiin. Tässä versiossa myös mieskatsojille on oma kirkasotsainen haaveksijansa (Boneta). Hänenen nimensä on Drew ja hän tahtoisi rock-kukosi toisen paikalle, mutta ramppikuume vaivaa. Niinpä Drew on juuttunut työskentelemään tarjoilijana paheelliseksi väitetyssä Bourbon Roomissa. Vaalea Oklahoman tyttö päätyykin sitten Drewin kannustajaksi. Siinä tehtävässä hän muistuttaa nasaaleine äänineen hiukan alkuaikojen Madonnaa. Mutta tosiaan vain hiukan.
Bourbon Roomin omistajalle (asiaankuuluvan rähjäinen Baldwin) on tärkeämpää pitää baarinsa pyörimässä kuin hävitä sen työvoima viihdeteollisuudelle. Mutta unelmoivat tarjoilijat ovat lopulta kapakoitsijan pienin murhe. Bourbon Roomin tulevaisuutta uhkaa horjuttaa niin ahne konserttimanageri (hykerryttävän lipevä Giamatti), kasvottomat velkojat kuin uuden pormestarin umpikonservatiivinen rouvakin (Zeta-Jones), joten kaikki leffan toiminta keskittyy luontevasti juuri baariin. Jos Paul Giamatti muuten on hyvässä vedossa, Catherine Zeta-Jones päästelee roolissaan niin isolla vaihteella, että hänen suorituksensa on jopa ärsyttävän lähellä luisua metsään. Bourbon Roomin lattiaa ei kuitenkaan kukaan ravista niin kuin Tom Cruise. Maineen, mallasjuomien ja piukkojen bändärien humalluttaman Stacee Jaxxin tehtävä olisi pelastaa Bourbon Room viimeisellä keikallaan. Mutta onko Jaxxia esittävän Cruisen ääni tarpeeksi rock ja onko hänen roolihahmonsa eksynyt liian syviin liemiin, sen jätän kertomatta.
Kuten sanottua, Rock of Ages ei voi päteä erikoisella juonella. Eikä se voi päteä täydellisellä 1980-luvun visuaalisoinnillakaan. (Kiinnostavaa sinänsä on, miten myöhemmin julkaistava kotimainen rock-musikaali Vuonna 85 onnistuu samassa asiassa.) Kyllähän Rock of Agesin Sherrie esimerkiksi hivelee Lita Fordin LP:tä ja Mike Monroekin on päässyt muiden aikakauden äänimaiseman luojien kanssa julisteeksi leffan kulissiseinille, mutta… Kaikesta välittyy lopulta lähinnä vain läpinäkyvään muoviin uutena paketoidun tavaran neitseellinen naarmuttomuus, eikä esimerkiksi ollenkaan sitä tymäkkää katkua, joka todellisten soittopaikkojen ilmassa on aistittavissa. Silti Rock of Ages on hauska kokemus. Konkariluokan näyttelijät pelastavat paljon. Alec Baldwin on yksi maininnan arvoisista. Hän hallitsee näyttelemiseen liittyvän tiimipelin niin hyvin, että saa ihailtavan mutkattoman oloisesti jopa Russell Brandin kaltaisen B-luokan sählärin vaikuttamaan peräti siedettävältä. Mutta kaikkein tärkeintä Rock of Agesissa on musiikki. Erityisesti, jos rokki on katsojalle rakasta musiikkia, tästä leffasta on vaikea olla pitämättä.
