Ray Ferrier (Tom Cruise) on ihan vain tavallinen jannu. Hänellä on ex-vaimo Mary Ann (Miranda Otto), kaksi lasta, vanhempi Robbie (Justin Chatwin) ja nuorempi Rachel (Dakota Fanning) ja näillä on isäpuoli Tim (David Alan Basche). Ray ei ole mikään isyyden esikuva, mutta se ei ole kovinkaan suuri ongelma maailman päättäessä muuttua helvetiksi. Valtavat, tappavia säteitä ampuvat kolmijalkaiset koneet ilmaantuvat EMP-pulssin kanssa ja syntyvää ilmiötä ei voi sanoa maailmojen sodaksi – se on maailmojen verilöyly jonka vastaanottavassa päässä on ihmiskunta kunnes odottamaton [I]deus ex machina[/I] ratkaisee tilanteen ihmiskunnan hyväksi. Toivottavasti.
Steven Spielberg on ohjannut monia leffoja ja uusiosovitus H.G. Wellsin klassikosta ottaa hirviöt, hävityksen, loppuratkaisun ja sekopään eloonjääneen, Harlan Ogilvyn (Tim Robbins), mutta puolidokumentaarisen asiakirjan sijasta se keskittyy kuvaamaan yhtä miestä jonka maailma muuttuu pakomatkaksi. Lyhyesti sanoen Ray Ferrierin päivä alkoi huonosti ja se muuttui kertaheitolla huonommaksi ja huoleen ei ole mitään syytä – kyllä se vielä pahemmaksi muuttuu. Ja pahemmaksi. Ja vielä kerran pahemmaksi. Lopulta kun luulee että tilanne ei voi muuttua enää pahemmaksi niin se ottaa uuden ja täysin poikkeuksellisen käänteen kohti pahempaa.
Tom Cruise on pääroolissa ja hämmästyttävän mustekalan tavoin hän muuttuu Ray Ferrieriksi, vähemmän vastuulliseksi jannuksi jonka mukava, yksinkertaisien vastuiden täyttämä elämä hajoaa atomitasolla yksinkertaisemmiksi päämääriksi. Lyhyesti sanoen Cruise näyttää kykynsä tehdä realistinen, ahdistava suoritus. Justin Chatwin ja Dakota Fanning ovat yhtä hyviä Rayn lapsina joilla on omat selviytymistapansa ja jotka ovat ainoa asia joka saa Rayn jatkamaan eteenpäin. Tim Robbins on vakuuttavasti seonnut selviytyjä ja kaappaa show’n haltuunsa.
Vaikka näyttelijät ovat hyviä niin erikoistehosteet ja toteutus ansaitsee tarkemman erittelyn. Avaruuden (tai ties minkä) hyökkääjien motivaatioista ei saada mitään selkoa, ne ovat teknisesti ylivoimaisia, äärimmäisen [I]vieraita[/I] ja niiden päämääristä ei saa mitään selkoa. Ainoastaan se on varmaa että ne tuhoavat ihmisiä ja jättävät jälkeensä näyn jonka kuvaamiseen vain sana ’helvetti’ on sovelias.
Luvassa on hyvin lyhyt esittely ja sen jälkeen erittäin paljon puhdasta jännitystä. [I]Maailmojen sota[/I] ei ole juonielokuva – se on tunnelmaelokuva ja tunnelma on hieno. H. G. Wells tiesi että täysi, ylittämätön ja murskaava voimannäyte on kammottava asia ja sama ilmiö pätee yhä. David Koepp ja Josh Friedman ovat tehneet sovituksen huolella, joskin mukana on muutamia jokseenkin tarpeettoman oloisia kohtauksia. Pari tuntia tiukkaa jännitystä eikä sen enempää.
