Uskotteko jos sanon, ettei Herkulesta tiettävästi alkujaan edes vakavissaan suunniteltu [movie]Pocahontas[/movie]in ja Notre-Damen kellonsoittajan jatkajaksi, vaan tähän tarkoitukseen oltiin kaavailtu [movie]Aarreplaneetta[/movie]a jo vuosikausia aiemmin, mutta syystä tai toisesta jälkimmäisen tuotantoa päätettiin siirtää myöhemmäksi ja John Muskerin ja Ron Clementsin johtama keskeinen tekijätiimi siirrettiin ainakin väliaikaisesti muihin projekteihin, joista yksi sattui olemaan vähäpätöinen luonnos antiikin Kreikan tarustoon perustuva kertomus tarujen Herkuleksen seikkailuista, joka tietysti tultaisiin muuntamaan perinteiseen Disney-muottiin koko perheen musikaaliksi ilman alkuperäistarinoiden seksiä ja väkivaltaa, mutta muutamalla hauskalla twistillä…
Mielikuvituskreikan oman viittasankarin seikkailut saavat alkunsa kirjaimellisesti tämän syntymästä: Zeus vaimoineen on pyöräyttänyt Olympokseen uudenkarhean poikalapsen, jota juhlistamaan on kokoontunut koko panteonin jumalten katras pimeintä manalaa myöten. Todellisuudessa Haades suunnittelee vallankaappausta, mutta kohtalotarten ennustuksen mukaan tämä on tuomittu epäonnistumaan, jos ponteva pojanriiviö Herkules sattuu vielä tuolloin olemaan elävien kirjoissa. Siispä Herkules kidnapataan ja muutetaan kuolevaiseksi, mutta ennen lopullista muodonmuutosta ja kuoliniskua köyhä paimen vaimoineen sattuu löytämään pienokaisen ja ottamaan lopulta tämän suojiinsa. Herkuleksesta itsestään kasvaa supervoimilla varustettu outolintu ja pösilö, jonka tie Olympoksen huipulle ja kirjaimellisesti tähtiin on mahdollista vain todellisen sankaruuden ja jumaluuden saavuttamisen myötä.
Herkuleksen tarinan kova ydin on kivenkovassa satiirissa: koko elokuva on tekijöidensä mukaan vähän kuin parodiaa klassisista supersankarieepoksista ja Herkules itse on lähempänä jotain superkliseistä Teräsmiehen hahmoa kuin sitä aitoa ja alkuperäistä vanhan kansan muskelisankaria. Satiirin kannalta kaikkein keskeisin yksittäinen kohtaus löytyy ”Nollasta pollaan” -kappaleen taustalta, jossa Herkuleksesta tulee tyypillinen vähä-älyinen urheilu- ja viihdejulkkis, joka tekee lenkkari- ja kokisdiilin, pystyttää itselleen mauttomia pompöösejä patsaita ympäri Kreikkaa, hengaa lasten kanssa ja perustaa ikioman franchisen oheistuotteineen. Kyseisessä kohtauksessa siis viitataan suoraan Michael Jacksonin ja Michael Jordanin kaltaisiin hahmoihin, joita palvottiin Herkuleksen ilmestymisaikaan aikaan ihan kirjaimellisesti kuin jumalia.
Muskerin ja Clementsin hupailussa on kuitenkin paljon enemmän ja monipuolisemmin huumoria kuin tuo yksi ainut kohtaus gageineen. Herkules on elokuva, jota pysäyttelee katsoessaan mielellään vaikka kuinka monta kertaa ihan vain silmäilläkseen sen visuaalisia oivalluksia, kuten Scooby Doon äänellä (Frank Welker) ujeltavan Pegasoksen hauskaa ja ilmeikästä elekieltä, joka jaksaa naurattaa vedet silmissä vielä useiden katselukertojen jälkeenkin. Herkuleksen aikaan Disney harrasti silkan kierrättämisen sijaan vielä paljon erilaisia kokeiluja erilaisten tyylisuuntien, aikakausien ja taiteilijoiden parissa, ja Herkuleksen visuaalista designia ja hahmoja palkattiin suunnittelemaan [movie]Pink Floyd The Wall[/movie]in animaatiojaksoista tuttu pilapiirtäjälegenda Gerald Scharfe, jonka ainutlaatuisen persoonallinen piirrostyyli ja pistävä huumorintaju käytännössä dominoivat koko muuta elokuvaa.
Kaikista Herkuleksen hahmoista herkullisin on luonnollisesti Haades, joka on kuvattu tolvanoiden ja taliaivojen asuttamassa maailmassa elävänä yksinäisenä kyynistyneenä älykkönä, joka tässä tapauksessa puhuu ja toimii perinteisen limaisen lakimiehen, autokauppiaan ja poliitikon tavoin. Alkuperäisissä luonnoksista hahmosta piti tulla varsin tyypillinen Disney-ilkiö, jota näyttelemään kosiskeltiin Jack Nicholsonia, mutta taloudellisista syistä suunnitelmat hyllytettiin ja monen monituisen vaihtoehtoisen ehdokkaan jälkeen rooliin valittiin James Woods, tuo oikean elämän älykkö, joka improvisoi suuren osan dialogistaan ja antoi samalla hahmolle sen lopullisen muodon. Woods pitää tiettävästi Haadesta yhtenä uransa huippukohdista ja suosikkirooleistaan, mikä tuntuu näin katsojankin näkövinkkelistä hyvin perustellulta mielipiteeltä. Seppo Pääkkösellä (montako niitä Pääkkösiä oikein on!?) saattaa olla mielenkiintoisempi ääni, mutta tässä tapauksessa kunnia kaikesta muusta menee Woodsille ja Scharfelle.
Kovin yllättäen mitään muita erityisen syvällisiä tai kiinnostavia hahmoja Herkuleksesta ei Haadeksen lisäksi juuri löydykään, elokuva itsessäänkin on todellisuudessa vähän liiankin täyteen ahdettu erilaisilla vaikutteilla ja ideoilla, jotka vain vaivoin sopivat yhteen: modernin satiirin, Scharfen ja antiikin Kreikan lisäksi sekaan on vielä heitetty aimo annos Las Vegasia ja mustaa gospel-musiikkia, jotka ehkä näyttävät ja kuulostavat hyvältä, mutta hyppäävät niin pahasti silmille, että niiden hienovaraisempaa käyttöä olisi sopinut miettiä vielä uudemman kerran. Disneyn takuumies Alan Menkenin musiikit lienevät nekin helposti miehen kultakauden heikoimpia, minkä lisäksi ne sattuvat vielä olemaan aivan liian pitkiä. En henkilökohtaisesti uskoisi jaksavani kuunnella ainuttakaan näistä lauluista ilman elokuvan komeaa visuaalista taustatukea, mitä ei säveltäjänsä tuotoksista yleensä voi sanoa laisinkaan.
Tiedän monia ihmisiä, jota inhoavat tätä leffaa oikein sydämensä kyllyydestä, mutta itse en suoranaisesti voi sanoa kuuluvani tähän joukkoon. Omasta mielestäni Herkules on vielä tänäkin päivänä yksi Disneyn hauskimmista yksittäisistä tuotoksista kaikesta epämääräisyydestään ja latteista hahmoistaan huolimatta. Oikeastaan menisin jopa sanomaan, että Herkuleksen satiiri on tänä päivänä huomattavasti ajankohtaisempaa kuin ilmestyessään, kiitos aina vain lisäkierroksia omaan psykoosiinsa saavan sosiaalisen median sekä hetken julkisuutta korostavan aivottoman ja pinnallisen julkkiskulttuurin, joka saa idioottimaisuudessaan ysärivuosien typerimmätkin kotkotukset vaikuttamaan rinnallaan melkoisen tolkulliselta menolta. Ehkäpä Haadeksenkin perimmäinen nerous piilee tosiasiassa, että hahmo kuvaa niin osuvasti monen tavallisen ihmisen arkista tuskaa siitä, miten välillä tuntee olevansa yksinäinen tolkullinen työmuurahainen kokonaisessa typerysten kansoittamassa hullussa maailmassa.
