Mitä on tekeillä kun USA:n merijalkaväki hyökkää omiensa kimppuun erittäin dramaattisen mahtipontisen tunnusmusiikin säestämänä? Entä kun näkee räjähdystä tajuten tapahtumista yhtä paljon kuin Forrest Gump politiikasta? Kaiken kruunaa sen kun sellaisten starojen kuin , Sean Conneryn ja Ed Harrisin ja Nicolas Cagen ilmetyt kaksoisolennot tepastelevat ruudulla erittäin huolestunut ilme naamavärkillään, jälkimmäisin vielä sellaisessa asennossa kuin olisi nähnyt maailmanlopun ja kaiken sun muun hyökkäävän omalle reviirilleen. Riittävätkö vihjeet vai haluatteko kuulla lisää? Jos haluatte kuulla suosittelen seuraavan tekstin lukemista. Jos olette jostain kumman syystä neroudessanne arvanneet mitä ajan takaa suosittelen lopettamaan tämän tekstin tähän ja jatkamaan vaikka sinne omalle kotisohvalle ja avaamaan vaikka sillä kuuluisalla kaukosäätimelllä sen kuuluisan töllön joka ainakin itselläni pelastaa ne hauskat illat jotka sen edessä vietän.
Lienee syytä lopettaa jaarittelu tähän ja siirtyä asiaan: The Rock on elokuvahistorian rakastetuimman tiimikaksikko Bruckheimer/Bayn hienoin mestariteos, olematta kuitenkaan mikään elokuvallinen kokemus. Siitä ei näet puutu aivan älyttömien räjähdysten ja typerien vitsien lisäksi coolia ja erittäin suoraviivaista menoa. Tässä leffassa ei oikeastaan puutu yhtään elementtiä jota Bayn myöhemmissä ”mestariteoksissa” Armageddonissa ja Transformers osat 1-2 ei nähtäisi.
The Rock on täydellisen katastrofin ja elämää suuremman leffaelämyksen risteytys. Siinä näet on väliin erittäin antoisa elämys silmille sekä korville. Tämä on myös the Rockin suurin kompastuskivi: The Rock ei ole kovin vakavasti otettava teos vaikka kuuluisa kaksikko pitäisikin itseään George Bushin perhesaagan kahtena kuuluisimpana jäsenenä. The Rockin ongelmat ovat kuitenkin muuttuvat silkaksi iloksi , jos sen katsoo perjantai iltana oman rakkaan kaljotteluporukkansa kanssa. Koko räiskinnän järjettömyys lukuisine epäloogisuuksineen korostuu silkkana camp-huumorina, jopa niinä tilanteissa joissa tämä minulle henkilökohtaisesti niin rakas kaksikko kuvittelee olevansa vakavimmillaan.
Bay ja Bruckheimer selvästi lämmittelevät Armaggeddonia varten sillä jenkkilippu ei nyt vielä tässä vaiheessa heilu vaikka he ovat selvästi omaksuneet sen käytön jo 2 vuotta ennen tuota heidän huikeinta saavutustaan surkeuden saralla.
Jos joku pitää tätä leffaa pystyssä, ja tekee siitä tämän edellä mainitun huumorin lisäksi katsomisen arvoisen niin se on jälleen kerran Skotlannin ylpeyden Sir Sean ” se ainoa ja oikea 007” Conneryn ansiota. Hän tuo näet katkeran vangin rooliin ( joka ennen oli niin arvostettu komentaja) sellaista särmää ja karismaa että Britannia saa kyllä todella olla ylpeä. Unohtaa ei saa myöskään mr. Harrisia unelmistaan kiinni pitävää kenraalia leffan pahiksena. Mr. Cage sen sijaan ei vakuuta sen sijaan täällä kertaa yhtään tyytyen pelkästään vain ja ainoastaan typerään ylinäyttelyyn ja huulienaukomiseen.
Kokonaisuutena the Rock on kaikkine tasapaksuuksineen ja epäloogisuuksineen erittäin viihdyttävä maailmanpelastusraina. Se on kaikille actionfanatikoille pakko-ostos hyllyyn ja muutenkin vain tämän tyylisistä elokuvista pitäville must-see. Tosikoille ja ryppyotsaisille katsojille en tätä suosittelisi, mutta kunnon viihteestä pitäville suosittelisin vuokrausta, ja jos sen jälkeen samaistuu Bay/Bruckheimer maailmaan niin en voi muuta kuin kiittää ja onnitella itseäni että pelastin taas yhden ihmisen elokuvien luvattuun maahan. Vaikkakin se olisi sitten tälläinen kaiken hyvän maun vastainen ja typeryydessään täysin korni.
