Mikä on tärkeä elokuva? Kuka sen määrittää, mikä on tärkeää ja mikä ei? Tom McCarthyn ohjaamaa elokuvaa ”Spotlight” on haukuttu tärkeäksi elokuvaksi. Sinänsä se kuulostaa hyvin tyhjältä ilmaisulta. Eikö kaikki elokuvat ole tärkeitä? Jokainen teos osallistuu yhtä lailla taiteentekemiseen. Jokaisen uuden elokuvan myötä meillä on mahdollisuus astua uuteen maailmaan, kokea tuntemattomia tunteita, aistia, nähdä, ymmärtää.
Spotlight kertoo katolisen kirkon pedofilia-skandaalista. Spotlight on Boston Globe-nimisen sanomalehden tutkiva reportteritiimi. Sen jäsenet (mm. Rachel McAdams, Michael Keaton, Mark Ruffalo) paljastivat Bostonin kaupunkiin syvälle ujuttautuneet hyvä veli-verkostot, jotka osallistuivat pedofiilipappien käytöksen sallimiseen. Spotlight on yhtä lailla teos katolisesta kirkosta valtaa käyttävänä instituutiona, totuuden tärkeydestä, että inhimillisistä arvoista.
Erityisen vahvan viestin elokuva antaa vapaan, huolellisen, riippumattoman journalismin puolesta. Koska kuten jo totesin, mikä tahansa voi olla tärkeää. Journalismia tarvitaan totuuden kertomiseen, jotta jokainen voi omalla kohdallaan tehdä päätöksen siitä, mitä pitää tärkeänä ja mitä ei.
Michael Keaton paranee vuosi vuodelta. Hänessä on rentoa energiaa, joka tekee hänestä ihanteellisen elokuvien pääosiin. Häntä vasten on hyvä peilata rajujakin aiheita. Hän on loistava näyttelijä tauottamaan iskujaan. Missä kohtaa näytellä hellemmin ja missä kohtaa panostaa kunnolla hahmonsa dramaattisuuteen. Useimmat näyttelijät varmaan vetäisivät roolinsa alusta loppuun suurella intohimolla, mutta Keaton, kokeneena, tietää, millä tahdilla näytellä.
Rachel McAdams on uskomattoman tahdikas näyttelijä. Hänellä on kohtaus elokuvassa, jossa hän saa hetkeksi kiinni yhden lapsia hyväksikäyttäneistä papeista haastatteluunsa. Kannattaa katsoa, miten Rachel McAdams rakentaa tämän kohtauksen. Erityisesti tapaamisen jälkeen hänen käveltyä kadulle ja pienten lasten pyöräillessä ohi, on McAdamsin kehonkielessä tulkittavaa, enemmän kuin tuhannessa vuorosanassa.
Mark Ruffalo puolestaan saa mehevimmät kohtaukset ja on todistanut ennenkin kykeneväisyytensä paatoksellisuuteen. Mutta mikä Spotlightissa on erityisen hienoa on, että jokaiselle näyttelijälle annetaan tilaisuus näytellä. Hyvin usein elokuvissa käytetään sivuhahmoja vain päähenkilöiden tarinan katalysaattoreina. Spotlight mahdollistaa aivan pienimpienkin sivuosien näyttelijöiden panostamisen rooleihinsa ja sitä kautta kokonaiskerrontaan.
Masanobu Takaynagin elokuvaus on käsinkosketeltavan hienovaraista. Erityisen hyytävää on, miten hän varjostaa kohtauksia konkreettisen kirkon varjolla – miten hän zoomaa kaupunkikuvaa demontroiden syvästi korruptoitunutta instituutiota, jota katoliseksi kirkoksikin kutsutaan. Erityisesti juuri Spotlightin kuva tekee viestistä hyvin vaikuttavan, kuinka saamme hyvin henkilökohtaisen otteen ja käsityksen siitä, mitä tässä Bostonin kaupungissa on oikeasti tapahtunut.
Spotlight on tärkeä elokuva. Se on myös malliesimerkki siitä, miten hyvin tehty, hyvin suunniteltu, hyvin toteutettu elokuva ei tarvitse muuta. Kaikki osaset ovat kohdallaan ja kaikki toimivat yhdessä tärkeän tarinan kertomisessa. Sitä on elokuva parhaimmillaan ja itse uskon, että se on elokuvan ainoa tehtävä. Kertoa jotain maailmasta ympärillämme, jotta me voimme päättää, mikä on tärkeää. Ja tänä päivänä ja näinä aikoina se on tarpeellisempaa kuin koskaan.
