Rosson kuvausvaiheista on huvin luultavasti kohistu paljon enemmän kuin itse elokuvasta. Mika Kaurismäkihän kuvasi elokuvan kengännauhabudjetilla Suomessa ja Sisiliassa, jossa kuvauksessa käytettiin salakameraa. Paikallinenkin mafia kävi Kari Väänäseen käsiksi luullessaan heidän kuvaavan mafiaelokuvaa, joka antaisi huonon kuvan heidän pikku saaresta. No, oikeassahan he olivat ainakin ensimmäisen väitteen kohdalla. Suomessa taas elokuvaa kerrotaan enimmäksi autosta käsin, road movie kun se on.
Giancarlo Rosso (Kari Väänänen) on sisiliaisen mafian palkkamurhaaja joka lähetetään tekemään keikkaa Suomeen. Kohde vaan sattuu olemaan tuttu… Suomessa kyllästynyt Rosso tapaa renttumuusikko Martin (Martti Syrjä) ja yhdessä he lähtevät Pohjanmaalle ankeisiin loskaisiin peltomaisemiin. Syrjä hoitaa roolinsa perushyvin itseään esittäen, mutta Väänäsen rooli jää hieman umpimieliseksi jököttäjäksi.
Rossossa ei oikeastaan ole juuri mitään muuta muistettavaa kuin legendaarinen kohtaus jossa Syrjä laulaa Olen suomalaista ja Väänänen hieman huonommalla lauluäänellään sen alkuperäisversiota L’Italianoa. Rosso on hieman hengetön elokuva, mafiajuoni ja italian kieli on teennäistä ja Suomenkin tapahtumat ovat vaatimattomia. Mutta ei Rosso nyt aivan täysin pannukakku ole, silläkin on hetkensä. Muun muassa Rosson näkemä painajainen on alkeellisuudestaan huolimatta painostava, ja kaurismäkeläiseen ironiseen vireeseen päästään kohtauksessa, jossa Rosson auto juuttuu tulvivaan peltoon. Vaikka olen elokuvaa kutsunutkin alkeelliseksi, niin ongelmat eivät johdu sen minibudjetista, vaan siitä, että mitään ei oikeastaan edes yritetty tehdä, toisin kuin monissa muissa veljesten halpisleffoissa. Rosso vain on välityö, pelkkä harjoitus.
