Olen yksi niistä harvoista ihmisistä joiden mielestä Manaaja on surkuhupaisa elokuva. Ylenpalttinen väkivallalla ja limatehosteilla mässäily pilasi lähtökohdiltaan varsin mielenkiintoisen elokuvan. Toisin on asian laita Emily Rosen riivaajan kohdalla. (Vaikka näiden elokuvien toisiinsa vertaaminen on joidenkin mielestä turhaa, on otettava huomioon että ne perustuvat kuitenkin samaan alkuperäiskertomukseen.)
Isä Moore istuu syytetyn penkillä Emily Rosen kuolemantuottamuksesta. Tyttö oli yllättäen alkanut kärsiä pelottavista kohtauksista, jotka lääkäreiden mielestä johtuivat psyykkisestä oireesta. Isä Moore oli ja on edelleen vakuuttunut siitä, että Emily ei ole sairas vaan demonien riivaama ja papin epäonnistuneen manausrituaalin seurauksena tyttö on kuollut. Mooren jutun ottanut asianajaja Erin Brunner joutuu alun epäilysten jälkeen miettimään onko papin puheissa sittenkin perää.
Emilyn pelottavat kohtaukset kuvataan elokuvassa takaumina, joiden katsominen on välillä hieman ahdistavaakin. Tunnelma pysyy yllä kaiken aikaa, josta suurin kiitos on annettava äänimaailmalle. Elokuva ei ammu yli missään vaiheessa, eikä ruumiillista väkivaltaa esitetä ainakaan huomattavissa määrin.
Tositapahtumiin perustuvilla elokuvilla on tapana jäädä kummittelemaan mielen perukoille, eikä Emily Rosen riivaaja tee tässä asiassa poikkeusta. Mielenkiintoinen elokuva herättää kysymyksiä, joihin ei ihan heti voi antaa vastausta.
nimimerkki: Ookami-sama
