Olipa kerran Jeffrey Jacob, joka osasi vuolla elokuva- ja televisiosarjatallenteista puhdasta kultaa. Lähes kaikki, mihin Jeffrey Jacob koski, tuntui muuttuvan aina kiiltäväksi arvotuotteeksi. Jennifer-nimisestä nuoresta neidistä kasvoi koko kansan agenttisankaritar, kun hän vain liittyi Jeffrey Jacobin jengiin. Jopa lentokoneen julmasti alas kavereidensa kanssa pudottaessaan, Jeffrey Jacob tuli luoneeksi kokonaisen ”elämää suuremman” taikasaaren.
Salatut kansionsa hukanneille, hämärän rajamailla lohduttomasti Mulder ja Scully -ikäväänsä itkeville nörteille Jeffrey Jacob loi parin kaverinsa kanssa täysin oman Reuna-universumin, jossa Torvikin soi aivan uudella tavalla. Ja näin kaikista kansoista juuri nörtit ottivat Jeffrey Jacobin omakseen: olihan Jeffrey Jacob jo säikytellyt heitä niin suloisesti New Yorkia paloiksi takovalla monsterillaan ja herätellyt ikiunilta iloisen Ethan Hunt -kääpiön ja nörteille niin tärkeän tähtilaivan miehistön ja laittanut nämä taas takomaan… no mitäpä muutakaan kuin sitä kultaa.
Niinpä siis koitti se suuri päivä, jona ihmepoika Jeffrey Jacob marssi Steven-nimisen velhon luo Pahan Robotin mannuiltaan ja kertoi, että pystyisi tekemään velhon avustuksella ihmeistä suurimman: kirjoittamaan kultaisin kirjaimin tarinan, josta tulisi kallein ja kaunein kaikista tarinoista! Liikuttuneena parrakas Steven-velho suostui tarjoukseen. Hän kasasi Jeffrey Jacobille viisikymmentämiljoonaa hopeakolikkoa ja sanoi: auttakoot nuo sinua ihmeteoissasi. Sitten nuo kaksi juhlivat jo niin kultaista huomista. Hieman humalan herkistäminä nämä kertoilivat omia nuoruusmuistojaan, Steven-velho kertoi taivaalta tupsahtaneesta avaruusoliokaveristaan ja toisaalta myös entisistä kullanluojistaan: henkiin herätetyistä dinosauruksista, jotka myivät farkkuja – syömällä vessanpöntöllä istuvia ihmisiä! Jeffrey Jacob kuunteli hämmästyneenä Steven-velhon tilitystä ja alkoi muistella omaa upeaa nuoruuttaan. Hän muisti hämärästi, kuinka pienenä poikana kuvasi vielä Super 8 -filmille zombitarinoita. Ei niitä zombeja edes kutsuttu Walkereiksi. Se oli viatonta aikaa. Joku Blondi soitti musiikkia ja pieni Jeffrey Jacob oli onnellinen, tyystin vailla kultasormimaineensa taakkaa.
Silloin Jeffrey Jacob päätti rakentaa suuren tarinansa nostalgian ja Steven-sedän kertomusten varaan. Hän alkoi työnsä. Mutta heti ensimmäisten kultaa hohkavien rivien jälkeen tuli ongelma! Vaikka Jeffrey Jacob kuinka kasasi velhon kanssa kokoamalleen aputiimille taikakolikoita, eivät nämä saaneet tuikitärkeää CGI-temppua muuntumaan kullaksi, mikäli alustana käytettäisiin Jeffrey Jacobille tärkeää Super 8 -nimistä formaattia. Jeffrey Jacob kauhistui. Tarinan nimi oli jo Super 8! Yhtäkkiä Jeffrey Jacob muisti paljon asioita menneisyydestään. Asioita, joita ei ollutkaan koristeltu kullalla. Jeffrey Jacob muisti, kuinka ennen Cloverfield-mörköä hän oli jo sysännyt öljynporaajalauman avaruuteen meteoriitteja tuhoamaan. Voi miten tyhmä idea! Muistikuvissaaan Jeffrey Jacob näki kuinka isosuinen rokkari lauloi suustaan siirappia, ja jokin paha hahmo ojensi vielä isompaa Vadelmaa Jeffrey Jacobia kohden. Tuskasta ulvoen Jeffrey Jacob kirjoitti suureen tarinaansa taas hirviön, ruman, mutta toisaalta melkein yhtä inhimillisen kuin se Stevenin avaruuskaveri, jonka nimi kuulosti ihan lehtijulkaisulta. Se voisi taas CGI-räjäytellä kaikenlaisia kivoja asioita.
Mitä pidemmälle Jeffrey Jacob pääsi suuressa tarinassaan, sitä enemmän hän muisti. Hän muisti, kuinka kauan sitten pieni Keri-neito leikkasi kutrinsa ja tyrehdytti Jeffrey Jacobin yhden kultasuonen. Jeffrey Jacob muisti, kuinka paljon se yksi kampaus tuottikaan tuskaa! Niinpä Jeffrey Jacob huomaamattaan alkoi toistamaan Steven-velhon polkuja. Hän loi lauman äidin pieniä kultanuppuja, jotka olivat yhtä eksyksissä hirviön takia kuin Stevenin lapsikaverit Tim ja Lex olivat olleet aikoinaan dinosauruspuistovisiitillään. Sitten Jeffrey Jacob kirjoitti nuo kultaiset lapset kuvaamaan kultaista harrastelijaelokuvaa, aivan kuten hän, kultainen pikkupoika, oli aikoinaan tehnyt. Jeffrey Jacob todella uppoutui työhönsä. Ja unohti langanpätkän. Niin punaisen kuin kultaisenkin.
Kun Super 8 -tarina sitten kapusi jaloilleen, ei se ollutkaan kaikista korkein ja ylväin. Sen hohtava kuori häikäisi kyllä nostalgiakaipuiset, mutta sisältä tarina oli aivan kuten mikä tahansa megabudjetin seikkailu. Vauhdilla oletettuja raiteita pitkin rymyävä, teini-ihastuksen ihanuudella leikittelevä ja kovin valikoivasti ihmisiä lahtaavan monsterin esittelevä tuotos.
Juuri kun Jeffrey Jacobin poskelle oli vierähtää iso kultainen kyynel, Steven-velho taputti tätä olalle. Jeffrey Jacob oli jälleen onnistunut, tuote menestyi! Steven-velho kertoi myös, että ei isojen tieteisseikkailutarinoiden tarvinnutkaan olla kovin omaperäisiä. Tai suuria. Riitti, että CGI-taikatemput olivat hienoja ja ihmiset pystyivät vajoamaan nostalgian suloisuuteen. Vadelmainen maku suussaan Jeffrey Jacob kysyi: mitä seuraavaksi? Steven osoitti taivaalla lepääviä tähtiä ja sanoi: Sinun on laitettava ne taas sotimaan. Siten tämä superkasi ehkä jää vain ihan kivaksi välityöksi.
