Idea puhuvista vauvoista tuli valkokankaalle menestyskomedian Hei, kuka puhuu myötä vuonna 1989. Elokuvan lämminhenkinen juoni kuvasti pienen pojan elämää, sinkkunaisen kolmenkympin kriisiä ja lapsellisten miehen sekaantumista näiden elämään. Elokuvan sanomana oli että pojat on poikia, kaikesta huolimatta. Elokuva opetti myös sen, kuinka omituisistakin lähtökohdista perhe voi nykyään saada alkunsa. Elokuva menestyi valtavan hyvin lippukassoilla, ja noin reilua vuotta myöhemmin elokuva sai samoilta tekijöiltä odotetun jatko-osan Hei kuka puhuu myös.
James (John Travolta) ja Mollie (Kirstey Alley) ovat nyt aviopari, jonka perhe-elämä saa uuden haasteen kun perheeseen syntyy pikkusisko Julie (äänenä Roseanne Barr). Perheen pikkupoika Mikey (äänenä Bruce Willis) ottaa tulevan vastuun innokkaasti vastaan, kunnes huomaa pikkusiskon synnyttyä, ettei homma olekaan niin yksinkertainen. Sisarusten välinen kilpailu jää kuitenkin pikkuhiljaa taka-alalle, kun todellisen ongelman tuottavat vanhempien jatkuva riitely raha-asioista, Mollien suorasanainen äiti (Olympia Dukakis) ja perheen asuntoon majoittautunut Mollien veli Stuart (Elias Koteas).
Mauttomuuden rajoilla astellaan taas, kun vaippavitsit laitetaan uudelleen kiertoon tässä rahanmakuisessa jatko-osassa. Kokonaisuutena elokuva vaikuttaa hajanaiselta ja ideoiden pula on laittanut tekijät vaipumaan melkein epätoivoon käsikirjoitusta raaputtaessaan. Kyllähän parit naurut tuostakin irtosi, mutta se ei riitä pitämään leffaa kasassa lyhykäisen kestonsa ajan.
Näyttelijät ovat stressaantuneen oloisia. Kirstie Alleyn hahmo Mollie kiukuttelee tai itkee lähes koko ajan, kun Travolta taas puolestaan virnuilee ja tanssahtelee tunnettuun tyyliinsä. Toisin sanoen hahmot ovat pahvisia, eivätkä näin jätä mitään katsojalle arvailun varaan. Ääninäyttelijät sen sijaan hoitavat hommansa astetta paremmin. Bruce Willisin hahmo Mikey piristää hieman rennolla asenteellaan ja parilla lyhyehköllä vuoropuhelulla vauvakaverinsa Eddien (Damon Wayans) kanssa. Roseanne Barrin hahmo Julie taas alkaa jo hyvin äkkiä ärsyttää, sillä äitinsä Mollien tapaan hän vain itkee ja aukoo päätään lähes taukoamatta. Mutta toisaalta ehkäpä tekijät ovat tätä hieman hakeneetkin.
Musiikkipuoli on hyvin antoisaa ja hyvin ajoitettua. Vuosikymmeneltä hypätään toiseen laajalla musavalikoimalla. Esimerkiksi Elvis Presley, John Lennon, Rick James ja Billy Idol rakentavat hiteillään mukavuudentuntua, ja näin ollen leffan seurassa viihtyy kenties hetken kauemmin.
Kiinnitin huomiota myös Suomen DVD-julkaisun ikärajaan, joka oli sallittu kaikenikäisille. Elokuvan kieli paikoitellen hyvinkin karkeaa, pyssyt ja liekit viuhuvat ja muutenkin vitsit ovat sisällöltään sopimattomia nuoremmille katsojille. Itsekään en ole mikään pyhimys, mutta kyllä mielestäni ainakin K-7 luokitus olisi perusteltu.
