Vuonna 1973 saapui Manaaja elokuvateattereihin. Elokuva sai yleisön pelästymään, järkyttymään, voimaan pahoin ja pyörtymään sekä herätti paheksuntaa. Elokuvan aiheuttama kohu herätti niin paljon huomiota, mikä sai sen keräämään valtavat katsojaluvut. Ihmiset halusivat tietää, oliko elokuva tosiaan niin järkyttävä, kuin on sanottu. Manaaja sai 2 Oscar-palkintoa parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta sekä äänityksestä ja lisäksi oli ehdokkaana useassa muussakin kategoriassa, kuten parhaan elokuvan Oscar-ehdokkuus, mikä oli kauhuelokuville ensimmäinen.
Elokuva perustuu William Peter Blattyn samannimiseen menestysromaaniin, mikä sai inspiraationsa eräästä väitetystä tositapahtumasta, jossa nuori poika oli aikoinaan joutunut paholaisen riivaamaksi. Stanley Kubrick olisi halunnut ohjata elokuvan, mutta vetäytyi kuitenkin pois tiettyjen erimielisyyksien takia. Tuottajana ja käsikirjoittajana toimi Blatty itse ja ohjaajaksi valittiin loistavalla rikoselokuvalla Kovaotteiset miehet (1971) vakuuttanut, Oscar-palkittu William Friedkin. Hän osoittautui päteväksi valinnaksi.
Tarina alkaa Irakista, jossa pappi isä Merrin (Max von Sydow) on vanhan temppelin kaivauksilla ja löytää sieltä Pazuzu-patsaan. Hän on kohdannut demonin aiemminkin ja tajuaa, että paha on ehkä taas pääsemässä valloilleen. Samaan aikaan Yhdysvalloissa menestyvä näyttelijä Chris MacNeill (Ellen Burstyn) elää yhdessä suloisen ja kiltin tyttärensä Reganin (Linda Blair) kanssa. Isä Damien Karras (Jason Miller) on menettänyt uskonsa ja yrittää huolehtia sairaasta äidistään. Outoja tapahtumia alkaa pikkuhiljaa ilmetä sekä Regan alkaa myös käyttäytymään omituisesti. Tyttöä arvioi ensin lääkärit ja psykiatri. Sitten huomataan, että kyseessä on todellakin demoni Pazuzu, joka on riivannut Reganin. Karras saapuu auttamaan tyttöä sekä myös Merrin. Heidän välilleen muodostuukin varsinainen taistelu, jossa panoksena on nuoren tytön henki ja sielu.
Elokuvassa hahmot esitellään huolellisesti ja heidän kehitykselle annettaan runsaasti aikaa, ennen kuin tapahtumat käynnistyvät kunnolla ja jännite kasvaa. Elokuva antaa sopivasti aikaa samaistua hahmoihin, jotta heidän koettelemukset ja tuska tuntuisivat katsojissakin. Vaikka jotkut efektit saattavat tuntua hiukan vanhentuneilta, niin itse kauhu toimii edelleen. Elokuvan jotkut kohtaukset ovat hyvin raakoja sekä demoni käyttäytyy ja puhuu rivosti.
Friedkin pyrkii tietynlaiseen realistiseen kuvaukseen käyttäen vielä erikoistehosteita oikealla tavalla, mikä saa kohtaukset tuntumaan uskottavilta ja toimimaan vaikuttavilta kauhuna. Elokuva toimii parhaiten juuri loppuhuipennuksessa, jossa papit alkavat manaamaan pahaa henkeä pois Reganista. Elokuva julkaistiin uudelleen vuonna 2000 ja siihen lisättiin noin 11 minuuttia poistettuja kohtauksia. Omasta mielestäni lisäykset olivat elokuvalle eduksi, sillä ne täydensivät tarinaa. Mike Oldfieldin sävelmä ”Tubular Bells” on mieleenpainuva.
Mukana on näyttelijöitä, jotka eivät olleet elokuvan tekohetkellä suuria elokuvatähtiä. Tämän ansiosta katsoja keskittyy ensisijaisesti roolihahmoihin, ei itse näyttelijöiden omaan persoonaan. Burstyn ja Miller tekevät hyvät roolisuoritukset sekä myös von Sydow. Lee J. Cobb tekee tässä viimeisen roolinsa elokuvista kiinnostuneena ja tapahtumia tutkivana rikosetsivänä. Eniten loistaa kuitenkin 13-vuotias Linda Blair, joka tekee varsin järisyttävän roolin viattomasta nuoresta tytöstä demoniksi muuttuvana. Tätä tukee vielä onnistunut maskeeraus, mikä toimii hyvin myös itseään vanhempaa näyttelevän von Sydowin kasvoilla. Mercedes McCambridge tekee demonin äänen.
Yhteenvetona sanottuna Manaaja on edelleen hyytävä, karmiva ja ajatuksia herättävä kauhuklassikko. Se pysyy varsin hallittuna, suoraviivaisena ja maltillisesti kehittyvänä kertomuksena. Monet katsojat pitävät sitä kaikkien aikojen pelottavimpana, mutta myös älykkäimpänä ja merkittävimpänä kauhuelokuvana. Jokainen muodostakoon oman mielipiteensä asiasta, mutta on kuitenkin selvää, että elokuva ei ole kaikkien mieleen.
