Seitsemän tikaria tekee melko perinteiset. Tuntuu olevan enemmän sääntö kuin poikkeus se että leffojen jatko-osat ovat aina edellistä huonompia. Niin käy tässäkin. Kirous oli ok, mutta tämä tuntuu jo hiukan säälittävältä. Kun ensimmäinen Damienin tiellä oleva heppu kokee kohtalonsa herää ajatus, ei kai taas ala arvailuleikki, kuka on seuraava. Ei ihan, Damienia alkaa jahtaamaan ns. maailmanpelastaja-salamurhaajat divarista löydettyjen seitsemän tikarin kera. Salamurhaajien joukkion rooli jää niin ohueksi että kun joku ukko siirtyy manan majoille saa tosissaan pinnistellä että kuuluihan tämä tuohon joukkioon, tottakai kuului, mutta pinnistellä pitää.
Olisiko Ennustusta kannattanut aikoinaan vääntää ihan trilogian muottiin. Näin kun lorun loppu on tuoreena mielessä niin trilogiatyylinen ratkaisu himmentää pahasti loistavan ykkösosan ja ihan ookoo kakkososan kimallusta.
Hommassa ei saada jännitystä ihan kunnolla aikaiseksi. Sam Neill ei Damien Thornena tunnu kovin katu-uskottavalta enää tänäpäivänä. Äijä on ollut jos jonkinmoisissa pehmoisä- ja draamarooleissa, mutta tuo ei tietenkään ollut leffan teon aikana ongelma. Parhaiten heppu tunnettaneen Jurassic Parkista.
Aiemmista osista tuttua musaa viritellään jos jonkinmoisten kohtausten päälle joiden pitäisi kauhistuttaa. Mielenkiinto herpaantuu lopullisesti kun lauma säyseitä koiria ”raatelee” häntää heiluttaen Damienia jahtaavan äijän. Tulee jo väkisinkin Kummelit mieleen.
Tarinalle saatiin piste, mutta päätösepisodi ei todellakaan ole niin arvoisa kuin trilogia kahden ensimmäisen osan perusteella ansaitsisi. Jokatapauksessa, loppu hyvin, kaikki hyvin. Maailma on turvassa jälleen Damienilta, muttei huonoilta jatko-osilta.
