Heti alkuun minun on varoitettava, että olen varmaankin varsin jäävi arvostelemaan tätä elokuvaa puolueettomasti. Lelujen elämästä kertovat Pixar-animaatiot Toy Story (1995) ja Toy Story 2 (2001) kun ovat syöpyneet niin erottamattomaksi osaksi allekirjoittaneen lapsuutta, että vain täysin sydämettömänä olisin kyennyt välttymään minkäänlaisilta nostalgiapisteiltä. Onneksi tässä elokuvassa ei kuitenkaan ole kyse pelkästään siitä. Se on oikeasti hyvä elokuva.
Aikaa on vierähtänyt siitä, kun Andy-pojan elämän kaksi parasta asiaa olivat cowboy-nukke Woody ja avaruusrangeri Buzz Lightyear. Nyt Andy on 18-vuotias nuori aikuinen ja lähdössä opiskelemaan, eivätkä hänen lelunsa tietenkään ole tästä erityisen iloisia. Näkymissä ovat loputtoman leppoisat eläkepäivät ullakon hämärissä. Kuten arvata saattaa, jokin menee kuitenkin pieleen ja erehdyksen kautta lelut löytävät itsensä päiväkodin lelukokoelmasta. Leikkimistä kaipaavat muovihahmot joutuvat kuitenkin pian pohtimaan, mikä on heidän tarkoituksensa ja voittaako lojaalisuus aikuistunutta omistajaansa kohtaan lopulta kaiken. Luvassa on viimeinen suuri seikkailu.
Elokuvan tarina on jälleen kerran yksi kiehtova osoitus mielikuvituksen voimasta, jonka käytössä Pixar on osoittanut olevansa mestari. Vaikka juoni olisikin hiukan ennalta-arvattava, on Toy Story 3 juuri sellainen elokuva, jonka vietäväksi haluaa vain heittäytyä! Ihan tosi: jos lapsena on nauttinut täysin rinnoin Woodyn ja Buzzin seikkailuista, miten voi olla innostumatta uudesta sellaisesta?! Onhan mukana paljon uusia hahmoja, kiinnostavia pikku jippoja ja nokkelia viittauksia vanhoihin elokuviin… kaikkea sitä, mitä sarjan fanit ovat odottaneet!
Toy Story 3 on toteutettu edeltäjiensä tapaan aikakautensa parhaalla tietokonetekniikalla, nykypäivän vaatimuksesta siis myös kolmiulotteisena. Elokuva todellakin näyttää syötävän hyvältä, mutta onneksi Pixarin ammattitaitoinen väki ei tälläkään kertaa ole tyytynyt ulkokultaisuuteen: kuvan lisäksi myös tarina on saanut uusia ulottuvuuksia ja näyttävän pinnan alla sykkii se sama sydän, jolla kyseinen studio on oman maineensa ansainnut. Tällä kertaa kokonaisuus on noussut sellaiselle tasolle, jolloin kyseessä ei ole vain sarjan ja tekijöidensä paras elokuva, vaan yksi hienoimmista animaatioelokuvista koskaan – ainakin niille, joille sarjan aiemmat osat ovat merkinneet jotain. Puhumme siis kokonaisesta sukupolvesta.
Kuten arvata saattaa, lelusarjan (erittäin todennäköisessä) päätösosassa vallitsee kautta linjan tietynlaista haikeutta. Tämä myös näkyy elokuvan painotuksissa: pelkän seikkailun sijaan elokuvassa korostuu voimakkaasti leluelämän tunnepuoli. Jo Toy Story 2:ssa sivuttu aihe lelujen elämästä lasten kasvettua isoiksi on nyt käsillä oleva tosi asia. Katsoja saattaa yllättyä, kuinka voimakkaan tunnesiteen näihin muovisiin figuureihin onkaan näiden kolmen elokuvan aikana onnistunut luomaan, minkä vuoksi elokuvan loppu pääsee varmasti herkistämään. Eikä elokuva pelkää käyttää hyväkseen myöskään tavallista synkempiä elementtejä, jotka tuovat siihen kiehtovaa kypsyyttä.
Kaiken kaikkiaan leluseikkailun kolmas osa on takuuvarma paketti vauhdikasta seikkailua, oikeasti hauskaa huumoria sekä aitoa koskettavuutta. Kaikkein parasta Toy Story -elokuvissa on aina ollut se, etteivät ne ole millään tavalla leimallisesti lasten elokuvia: jokainen on joskus leikkinyt leluilla ja jokaisen on täytynyt kokea elämyksiä niiden kanssa. Tähän tosi asiaan, näihin muistoihin ja niihin tuntemuksiin se pohjaa oman kiehtovuutensa, jota se niin menestyksekkäästi on jaksanut kantaa ajanjakson, joka on nyt tullut päätökseensä. Silti se on pysyvästi muistuttamassa meitä ajasta, jolloin mielikuvitus lensi korkeammalle. Andy on ehkä kasvanut isoksi, mutta Toy Story’n kaltaisia elokuvia katsellessa paatuneinkin kriitikko voi päästää sisäisen lapsensa valloilleen.
Äärettömään ja sen yli.
