Slummien miljonääri alkaa kohtauksella, jossa Jamal Malikia (Dev Patel) kuulustellaan rankoin keinoin. 18-vuotias Mumbain kaduilla kasvanut poika on osallistunut Haluatko miljonääriksi -ohjelmaan ja vastannut oikein epäilyttävän moneen kysymykseen.
Elokuva kertoo Jamalin tarinan selittäen, miten hän on sattumalta elämässään törmännyt kilpailukysymysten vastauksiin. Tarina etenee neljässä eri aikatasossa, joissa Jamalia, isoveli Salimia ja ystävä Latikaa näyttelevät kolmet eri näyttelijät. Kaikki ovat onnistuneita, ja varsinkin nuorimmat, pienet suurisilmäiset lapset herättävät empatiaa. Mumbain slummeja kuvataan raa’an totuudenmukaisesti, mutta kauniin värikkäästi. Elokuvan aikana kaupungin nimi muuttuu Bombaysta Mumbaiksi ja slummit vaihtuvat teollisuuskasvuun.
Oscar-palkinnoista, joilla elokuvaa on pommitettu, Paras kuvaus ja Paras leikkaus ovat selkeästi ansaittuja. Epätavalliset kuvakulmat ja kuvaustavat sekä eloisan värikäs editointi ovat elokuvan parasta antia. Paras ohjaus -palkinto on kiistanalainen; Danny Boyle on kyllä todistanut taitonsa, ja elokuva on mieheltä näkemistäni paras, mutta siinä näkyy sama ongelma kuin herran muuissakin tuotoksissa. Alkupuoli on loistava, mutta loppu kaatuu hollywoodmaiseen mahtipontisuuteen. Katsokaa esimerkiksi 28 päivää myöhemmin. Palkinto Parhaasta elokuvasta ei siis ole ansaittu.
Slummien miljönääri kuvaa alussa Jamalin ja Salimin elämää kaunistelematta. Kerronta on hallittua. Loppua kohden mielenkiintoinen tarina läsähtää, kun ainoaksi päämääräksi tulee rakkauden kohteen etsiminen. Se on tietysti ”kohtalo”, eikä sitä unohdeta jatkuvasti mainita. Kerrontakin alkaa hapuilla. Lopputekstien ajan pyörivä joukkotanssikohtaus nostaa ehkä karvat pystyyn, mutta se kunnioittaa ilahduttavasti Intian omaa elokuvakulttuuria.
