Elokuvan juoni venytettynä niin pitäksi kuin mahdollista: Kesken ”normaalin” reittilennon sen miehistö sairastuu ja lentäjän penkille joutuu vastentahtoinen mies, jolle lentäminen tuo mieleen pahoja muistoja sodasta jossa palveli lentäjänä.
Juoni ei tässä elokuvassa ole millään tavalla merkittävässä osassa. Koko elokuva perustuu puhtaasti kreisihuumorille, jollaista nykyään ei enää osata tehdä. Kaiken maailman Chris Rockit ja muut nykyajan koomikot eivät näin hyvää huumoria tunnistaisi vaikka se kirjoitettaisiin heille käsikirjoituksen muodossa paperille.
Elokuva on täynnä lauseita ja tapahtumia, joita ei todellisessa elämässä ikinä kuulisi tai näkisi, ja ne saavat katsojan nauruhermot nykimään. Kaikki on erittäin yliammuttua juuri sen verran että katsoja kuitenkin pysyy kärryillä tapahtumista. Tässä piileekin elokuvan hienous, Zucker-Abrahams-Zucker-kolmikko tiesivät mitä tekivät kun käsikirjoitusta väsäsivät.
Toki tässä elokuvassa on opettavainenkin puoli. Ilman tätä elokuvaa emme koskaan olisi saaneet vastausta näihin jo kauan mieltä askarruttaneisiin kysymyksiin: ”miten lentokoneesta katsotaan öljyt”, ”mitä tanssiaskeleita Travoltakaan ei osannut Saturday Night Feverin kuvauksissa” ja ”miten Molonbo-heimon naiset tutustuivat Tupperwareen”.
Lloyd Bridges tekee oivallisen roolisuorituksen lennonjohtajana, joka suureksi vahingokseen juuri tällä viikolla päätti lopettaa kaikki paheensa. Muutkin näyttelijät hoitavat työnsä riittävän hyvin, jotta tunnelma ei missään kohdassa lässähdä. Tekisi mieli sanoa että en suosittele elokuvaa täysjärkisille, mutta ehkä kyse on kuitenkin siitä että pitää vain tykätä tietynlaisesta huumorista, jotta saa tästä filmistä kaiken irti.
