Saksalaisen modernin elokuvan kolmas mestariluokkaan laskettu ohjaaja Werner Herzogin ja Wim Wendersin lisäksi Rainer Werner Fassbinder on tunnettu elokuvistaan Berlin Aleksanderplatz ja pelko jäytää sielua. Fassbinder oli kolmikosta selvimmin ihmisten ja heidän välisten suhteitten kuvaaja, Herzogilla oli aivan oma tyylinsä ja Wenders käytti enemmin kin tilanteita hyödykseen.
Elokuvasivistykseni kehnon tasoni johdosta en ole päässyt tutustumaan herran kehuttuun tuotantoon lukuunottamatta teemalla kulttuuritekona esitetyn Berlin Aleksanderplatzin muutamaa osaa ja vuonna 1981 valmistunutta Lili Marlenea. Lili Marlene ei vain vaikuta, vaan myös on selvä välityö massiivisen berlin alexanderplatzin jälkeen. Pian Lili Marlenen jälkeen vuonna 1982 Fassbinder kuoli huumeiden yliannostukseen.
Elokuvassa ei ole Lili Marlene nimistä henkilöhahmoa vaan nimi tulee laulusta, joka on esittävinään tärkeää roolia tarinassa. Tarina kertoo Willien (Hanna Schygulla) ja Robertin (Giancarlo Ciannini) rakkaustarinasta sodan aikana. Ainakin pitäisi kertoa. En ole varma mistä elokuva kertoo. Mukana on muutama muukin henkilöhahmo, mutta he eivät kyllä myöskään selitä mistä on kyse.
Tapahtumapaikka on kuulemma natsi-saksa ja tarina kertoo vainoista, näitäkään ominaisuuksia en saanut puristettua ulos elokuvasta. Natsit kohtelevat päähenkilöitä kiltisti ja vaino, mikä vaino? Myös epävireisesti esitetty sotaiskelmä liittyy jotenkin asiaan. Ääh, en minä tiedä. Sanottakoon suoraan elokuvan olleen valtava pettymys ja siten surkea. Se on sekava ja tv-elokuvamaisesti toteutettu.
Näyttelijät näyttelevät kliseisesti ja kehnosti ja kaikki tapahtumat tuntuvat ennen nähdyiltä. Rakkaustarina on epäaito, niin kovasti kuin rakastavaiset ponnistelevatkin päästääkseen toistensa luo, he tuntuvat halveksuvan toisiaan. Eikä homma ole mikään le mepris, vaan näyttelijät eivät vain osaa esittää asiaankuuluvia tunteita. Myös kösikirjoitus on aika heppoinen. Lili Marlene on liian raskas viihde-elokuvaksi, mutta silti liian kevyt miksikään taiteelliseksi.
Lili Marlene maistuu puulta, mutta se koettaa korvata sen kahden veroisella kimalluksella. Fassbinder ei tuntunut tietävän mitä oli tekemässä ja oli sen vuoksi lopettanut kesken luovan ohjaustyön, mutta silti venyttänyt elokuvan liialliseen pituuteen. Muuta ei tästä keskinkertaisuuden perikuvasta ja ilmentymästä voi sanoa. Aamen.
