Jos suomalaisista laatutuotteista tehtäisiin lista, ei Dome Karukosken elokuvat jäisi kauas kärjestä. Leijonasydän on yksi näistä laatuleffoista juuri suomalaiseen makuun. Karukosken leffojen tapaan tästäkin pätkästä löytyy synkkyyttä, vakavuutta, iloa, sisäisiä ristiriitoja ja vähän mustaa huumoria. Nimekkäitä näyttelijöitäkään ei tästä elokuvasta puutu: mm. Napapiirin sankarien kärkinelikko seikkailee jälleen, tosin tällä kertaa vähän erilaisissa puitteissa..
Kun uusnatsijoukon johtohahmo Teppo (Peter Franzen) saa kuulla, että hänen uudella naisystävällään (Laura Birn) on tummaihoinen poika (Yusufa Sidibeh), alkavat sisäiset ristiriidat riepotella miestä. Kitkutellen ja nitkutellen alkaa tilanne pikkuhiljaa rauhoittua, mutta kauanko rauha säilyy, kun taloon astuu Tepon armeijasta karannut mielipuolinen uusnatsiveli Harri (Jasper Pääkkönen) mukanaan repullinen varastettuja räjähteitä.
Elokuvassa kuvataan hahmoja monelta kantilta. Kaikki tekevät hyvää, kaikki hölmöilevät, rodusta ja iästä riippumatta ketään ei nosteta jalustalle. Sellaistahan sen tosielämässäkin pitäisi olla. Tarina pyörii hyvin vahvasti Tepon ympärillä, joten muiden henkilöiden kuulumiset jäävät hiukan vähäisiksi. Kaikkea ei kuitenkaan yhteen elokuvaan mahdu ja Leijonasydän on tällaisenaankin jo kerrassaan huippu.
Huumoriakin löytyy juuri sopivasti, mikä tekee tämän kaltaisen mätkintäelokuvan katselusta kepeämpää. Elokuvan huumori on suomalaiseen makuun juuri passelia, se ei yritä olla hauskaa, vaan ihan rehellisesti on sitä.
Näyttelijävalinnat osuvat suurimmaksi osaksi oikein natsaavasti. Päähenkilön rooliin sovitettu Franzen saa hahmostaan hyvin uskottavan ja maanläheisen. Hahmo ei ehkä ole kaikkein helpoiten samaistuttava ja ymmärrettävä, ja on varmasti kestänyt aikaa että kaikki ristiriitojen aiheuttamat tunteet on saatu purkitettua yhteen hahmoon. Näiden tunteden tulkkina Franzen toimii ammattimaisesti. Jasper Pääkkönen hullunkiilto silmissään on luonut täydellisen hahmon päähenkilön rinnalle. Jopa elokuvan nuori tähti toimii huippunäyttelijöiden rinnalla täysin luonnollisesti ja uskottavasti, ja olisi ehkä ansainnut enemmänkin tilaa tässä teoksessa. Uusnatsipiireissä vilahtaneet Jussi Vatanen ja Pamela Tola taas eivät herättäneet rooleissaan oikein uskottavuutta, vaikkei heissä näyttelijöinä muuten vikaa olekaan. Laura Birn taas ei ole koskaan kuulunut suosikkinäyttelijöihini, eikä olisi haitannut, jos hänen rooliinsa olisi valittu vaihteeksi joku muu.
Leijonasydän on kerrassaan katsomisen arvoinen elokuva. Se päästää lähelle, ihastuttaa ja vihastuttaa. Opettaa ymmärtämään, että leijonasydämessä riittää kyllä tilaa monenlaiselle rakkaudelle.
