Murhaajan pitää olla sadistinen, älykäs, motiiviltaan jopa opettavainen. Leffan yleisilmeen taasen tunkkainen, silpova, ruma ja likainen. Viime vuosina niin Eli Rothin veriroiskeiset Hostelit kuin paisunut Saw-leffasarja ovat ottaneet oman siivunsa leffayleisöstä. Tosin Sawin kohdalla meno tuntuu sahaavan paikallaan jo kakkososassa.
Saw on lisääntynyt leffa per vuosi -tahtia, mikä jo kertonee paljon rahastuksen osuudesta, mutta toisaalta myös Jigsaw-hahmon voimasta. Saw II:ssa kalpeakasvoinen Jigsaw vangitsee kahdeksan ihmistä seikkailemaan verisiä vastoinkäymisiä vastaan ja urhea poliisisetätomppeli toljottelee sitten monitorilta, kun mm. oma poika uhmaa kuolemaa. Jigsawin tarjoama peli sisältää paljon kirkunaa sekä vastapainona tylsyyttä.
Saw II.ssa liikatarjonnasta ei kärsi pelkästään hutaistu kidutusmetodileikittely, vaan myös teennäinen kauhu tasaisen huonoa työtä tekevän näyttelijäjoukon likaisilla kasvoilla pursuaa yli. Tilannettakin ahdistavammalta tuntuu lopulta meiningin halpuus ja selviytymistaistoa käyvän konkkaronkan pahvisuus.
On ymmärrettävää, että Saw II:lla on oma yleisönsä, mutta esimerkiksi taidetta leikittelystään jalostaneen Dexterin kepeää nerokkuutta ja tarttuvuutta tunkkaisuudesta ei löydy. Lopputwisti on ok – sen kaoottisuudesta esiin alleviivattu kerrontatapa ei niinkään. Yhtälailla voimakkaasti väritetty ns. huumeneulakohtaus sattuu, mutta kaikki muu haiskahtaakin sitten pahasti vain liukuhihnalta tuotetulta tuotteelta splatter-himosta kärsiville.
