Aleksi Mäkelä on mies, joka on tehnyt kuusi pitkää elokuvaa, ja tekee niitä jatkuvasti lisää. Mäkelän leffoja on parjattu, pilkattu ja haukuttu oikein olan takaa, ja kriitikot tuntuvat välistä ottavan oikein kisaa siitä, kuka keksii nasevimman tavan teilata ukon teokset. Hyvistä yrityksistä huolimatta ammattikriitikot eivät kuitenkaan ole vielä onnistuneet lannistamaan Mäkelää, joka valmistelee juuri seitsemättä filmiään, joka ironisesti kertoo ”maailman menestyneimmästä mäkihyppääjästä”. Niin, siitä samasta, joka on eronnut vaimostaan jo useammankin kerran ja josta iltapäivälehtien on suorastaan mahdotonta pysyä erossa viikkoa pitempään. Aihe on typerä, eikä henkilödraama välttämättä ole genre, jota Mäkelän kannattaisi yrittää tehdä, mutta ei nyt puhuta siitä.
Puhutaanpa ensin Mäkelän aikaisemmista tuotoksista. Mies on onnistunut aika hyvin pitämään linjansa, eli tekemään suomalaisia toimintafilmejä amerikkalaiseen malliin, mutta silti niin, että ne näyttävät suomalaisilta. Ja ohjaajaltaan. Parhaiten tässä Mäkelä onnistui varmasti kolmannessa kokopitkässään, pohjanmaalaisia puukkojunkkareita tragikoomisesti kuvanneessa Häjyt-filkassa. Ennen Häjyjä valmistunut road movie Esa ja Vesa – Auringonlaskun ratsastajat veti myös uskomattoman tyylikkäästi yli, ja onnistui olemaan viihdyttävä ylistyslaulu junttiudelle. Sittemmin Mäkelä räjäytti pankin tekemällä moraaliltaan hyvin kummallisen kuvauksen muutamsta vesipäästä, jotka varastelivat, kun eivät muuta osanneet. ”Kesän kuumimpana”-mainostettu Pahat pojat oli hitti, mutta harmi vain, että suurehko budjetti ei riittänyt pelastamaan käsikirjoitukseltaan uskomattoman heikkoa teosta. Pahojen poikien jälkeen Mäkelä filmatisoi Reijo Mäen kirjan, ja toi kankaalle turkulaisen juoppoetsivän, Jussi Valtteri Vareksen, siirtäen Tarantinomaisen, komiikkaa lähentelevän verenroiskeen ja tyylittelyn härmäläiseen kulttuuriin. Ulkomailla kuvattu rikoskomedia Lomalla oli niin väliinputoaja, ettei siitä kannata tässä alkaa puhumaan.
Mutta ennen noita kaikkia Mäkelä ehti tekemään ehkäpä kunnianhimoisimman elokuvatyönsä tähän mennessä: Romanovin kivet. Romanovin kivet on kaikista miehen leffoista amerikkalaismaisin, idioottimaisin, kliseisin ja lapsellisin. Ja tästä johtuen erittäin viihdyttävää roskaa. Samuli Edelmann ja Santeri Kinnunen esittävät kovanaamaisia pyssysankareita, joita suomalainen rikollispomo vetää nenästä, ja jättää ukot kuolemaan keskelle lappia. Ukotpa onnistuvat kuitenkin nirhaamaan pahiksen kätyrit ja kätkemään koko kuvion keskuskohtana pyörivät timantit poronkalloon keskelle mehtää. Mutta kun tilanne parin vuoden päästä on rauhoittunut, ja kiviä yritetään noutaa, ei niitä (ylläripylläri) löydykään! Jukolauta, vaikka asia ei minulle kuulu, niin minä vaan kysyn: Missä ovat Romanovin kivet?!
Jeps, Mäkelä on Bondinsa ja chucknorrisinsa katsonut. Mukana on roppakaupalla kasarikliseitä, kökkötoimintaa, vakkarionelinereita suomeksi käännettyinä (”Tästä se hupi alkaa!”) ja verikin roiskuu ihan kiitettävästi. Rakkauskin roihuaa aina välistä, mutta naiset saavat jäädä itkemään kun ukot juoksevat timanttien perässä. Aina silloin tällöin jotain vedetään turpaan, ja ihan kiitettävä määrä ruumiitakin syntyy reissun edetessä. Käsikirjoitus on siis mukavan kalkkunamainen, ja sitä on valmis elokuvakin. Tahatonta (ja tahallista) komiikkaa riittää, mutta välistä Romanovin kivet on melkein liiankin tönkkö teos. Keskivaiheilla Mäkelä yrittää tosissaan rakentaa jonkinlaista jännitystä, ja tämä ei ole ollut hyvä idea, sillä mukaan mahtuu pari armottoman tylsää hetkeä.
Kaikenkaikkiaan Mäkelän esikoisteoksesta kuultaa läpi kokemattomuus ja poikamainen into, tarina on surkea ja valmis filmi naurettava, mutta niin se vain viihdyttää. Rehellisesti, kyllä Romanovin kivet kestää yhden katsomiskerran ilman suurempia kakisteluita.