Juha Wuolijoen ohjaama ja Marko Leinon käsikirjoittama Joulutarina on ulkoisesti varsin hieno elämys. Maisema on kotoisen suomalainen, on lunta ja metsää. Puvustuskin on tehty huolella; kaikilla hahmoilla on ihastuttavat, yli sadan vuoden päähän viittaavat asusteet. Ja vaikka magiaa ei tarinassa liiemmin esiinny, erikoisefektitkin näyttävät oikein hyviltä.
Hyvännäköinen ulkokuori pitää sisällään leppoisan ja lämminhenkisen tarinan. Yksinkertaistettuna kyse on siitä, kuinka pienestä orpopojasta kasvoi koko kansan Joulupukki. Sitä on varmasti ilo seurata koko perheen voimin. Näin siitäkin huolimatta, että käsikirjoituksessa on unohdetaan tyystin pyhä Nikolaos ja pelottavatkin joulupukkiperinteet sarvineen kaikkineen. Sen sijaan tarina selittelee Joulupukin historiaa ammentamalla Coca Colan punanutun, Tarvajärven Niilon keksimän Korvatunturin ja monen uudemman joulukertomuksen suuresta sammiosta. Mistään tökeröstä matkailumainoksesta tai virvoitusjuomakaupustelusta ei leffassa silti ole kyse. Oikeastaan onkin ihme, kuinka Joulutarina onnistuu olemaan niin lämmin ja kaunis elokuva, mutta samalla kuitenkin kaupallinen tuote.
Mikä Joulutarinassa eniten mättää, on se tavallinen perhe-elokuvien ongelmasuma; kankeat lapsinäyttelijät, kankea kieli, huumorin epätasaisuus ja eräänlainen ”lällärimäisyys”. Ja minkä ihmeen takia kovaa elämää köyhissä oloissa elävä kalastaja näyttää Mikko Leppilammelta? Tai Antti Tuiskulta?! Onneksi sentään Hannu-Pekka Björkman on Joulupukin roolissa juuri sellainen, kuin maailman parhaan Joulupukin pitääkin olla. Ei hölmöä hohottelua, ei likaisia taka-ajatuksia, vain mukava mies, joka välistä käyttäytyy kuin Pelle Hermanni eli hiukan hassusti. Ilman prameaa ulkokuorta sekin riittäisi pitämään Joulutarinan toimivana leffana.
