Charlie Bronson on tällä kertaa seitsemääkymppiä kolkutteleva Salaisen palvelun agentti, joka on toiminut presidenttien turvamiehenä ainakin Nixonin päivistä lähtien. Pitkältä sairauslomalta palatessa käy kuitenkin niin hassusti, että Viiksekäs Terminaattori määrätäänkin uunituoreen pressan sijasta pressan nenäkkään ja ärsyttävän vaimon henkivartijaksi, mikä 1) on Charlien mielestä ihan tyhmää, 2) on pressan vaimon mielestä ihan tyhmää, sillä ”koko USAn historian aikana yhtään presidentin vaimoa ei ole yritetty salamurhata”. Nokkelimmat arvaavat tässä kohtaa, että kirjaimellisesti maksimissaan viisi minuuttia sen jälkeen kun Bronson saa tehtävänsä historiaa kirjoitetaankin jo uusiksi.
Asssassination on 80-luvulla B-filmeillään kuolemattoman maineen saavuttaneen independent-yhtiö Cannon Groupsin peruskauraa niin hyvässä kuin pahassakin, valitettavasti vähän enemmän kuitenkin pahassa. Leffalla olisi ollut potentiaalia vaikka mihin; perusasetelma henkivartijasta, vartioitavasta ja loputtomasta salamurhaajien hyökyaallosta on toimiva ja ohjaajaksi oli hankittu Bronsonia jo aikaisemmin erittäin tiukkaotteisessa länkkärijännärissä Kuoleman ajojahti ohjannut veteraani Peter Hunt. Cannonilla oli kuitenkin jälleen kiire ja vyö tiukalla, joten juuri ennen kuvausten alkua supertuottaja Menahem Golan leikkasi kässäristä joidenkin arvioiden mukaan yli kolmasosan tavaraa ja pudotti budjettia reippaasti suunnitellusta. Lopputulos on hutiloitu, laiska ja yllätyksetön halpistoimintaelokuva.
Onneksi on Bronson ja Jill Ireland. Ilman tätä tosielämän avioparia, joka duunaili peräti 16 leffaa kimpassa, ei tätäkään jöötiä muistaisi tai jaksaisi katsoa kukaan. Ireland ei koskaan ollut mikään näyttelijä Jumalan armosta, ja itse asiassa hänen feikkiaksenttinsa sekä teatterimaisen liiotellut ilmeensä ja eleensä ovat melko ärsyttäviä tälläkin kertaa, mutta pitkän ajan yhdessä viettäneen parin kemia toimii hyvin, he lukevat toisiaan hyvin ja heidän kanssakäymisensä on uskottavaa. Olkoonkin, että käsikirjoitus on huonotasoinen jopa Cannonin leffaksi ja dialogi sisältää mitä hauskimpia tökeryyksiä, rutinoituneet ja toisensa läpikotaisin tuntevat ammattilaiset hoitavat homman varsin tyylikkäästi. Muissa rooleissa keekoilee toinen toistaan huonompia kälättäjiä, joista kehnoimman sivuosan kruunun vie tällä kertaa Bronzien työpariksi roudattu Jan Gan Boyd. Well done, Jan… Gan?
Toimintaa leffassa on lopulta liian vähän muuhun epämielenkiintoiseen patsasteluun nähden, mutta onneksi se on parhaimmillaan ihan munakasta. Leffan kanteenkin ikuistettu sinko-osio on filmin ehdottomasti omalaatuisin ja mielekkäin hetki, mutta Bronson pääsee toteuttamaan itseään yllättävän tylysti pari kertaa myös käsiasein. Loppuratkaisulta odotin tiukempaa settiä, mutta valitettavasti homma loppuukin puolentoista tunnin kujanjuoksun jälkeen kuin tiiliseinään. Höh. Muuten meininki on, vaikkakin kökköä ja puolivillaista, sen verran letkeää ja huumoripitoista (tahallisesti ja tahattomasti) ettei filkkaa viitsi täysin haukkua, vaikka perusteetonta ei olisi kunnon dumaaminenkaan. Parhaimpiin pikkujuttuihin tässä kalkkunassa kuuluvat mm. se, miten Charlien vähintään 30 vuotta nuorempi työparimimmi ahdistelee sankariamme lähes kuola poskella niin kauan, kunnes papparainen lopulta suostuu sänkyyn, sekä muutamat hirtehisen tyhmät linerit, kuten Jill Irelandin kommentti mustaan silmään; ”I wouldn’t miss the Inauguration if my eye turned red, white, and blue!”
Tiivistettynä Assassination on vasurilla kasattu, potentiaalinsa hukkaava ja typerähkö äksönmäksönpätkä, joka onnistuu kuitenkin muutamilla takuuvarmoilla ansioillaan viihdyttämään sen verran, ettei leffan seuraaminen ole millään tavalla tuskaista. Mitään erikoisia fiiliksiä tästä on kuitenkaan vaikea uskoa kenenkään saavan, laatuelokuvien ystäville leffa on liian huono ja halpis, B-filmifaneille taas turhan laimea ja yllätyksetön.
